No niin, se olisi heipähei kaikille ja tervetuloa uuden osan pariin! Suokaa anteeksi sen pituus edellisiin verrattuna, minun oli tarkoitus ottaa rennommin kuin yleensä ja vain pelailla ottaen samalla kuvia silloin tällöin, mutta tulin siihen tulokseen, etten enää osaa. Niinpä aloin kyhätä juonentapaista, joka paisui ja paisui ja paisui ja tässä sitä nyt ollaan :D Koitan pitää juonen mahdollisimman simppelinä, ettei minulla mene sataa vuotta sukupolven pelaamiseen. Noh, toivottavasti tykkäätte. Tästä se lähtee.
*** *** *** *** ***
Heljä Mäntyniemi
Tavoite: Suosio
2. tavoite: Romantiikka
Elämäntoive: Ammattina Elävä Legenda
Horoskooppi: Skorpioni
Luonne: 6-5-8-1-5 (en voinut laittaa täysin oikeaa luonnetta, koska siminluontitilassa ei ole riittävästi pisteitä)
Mieltymykset: Ruskeat hiukset + hyvä kokki
Inhokki: Muokatut hiukset
*** *** *** *** ***
Stenvall-instituutti oli siisti, tasokas ja maailmankuulu. Joka vuosi sinne haki tuhatmäärin oppilaita kaikista maailmankolkista, joten sen oli pakko asettaa sisäänpääsylle jokin seula. Jotkut onnekkaat saivat stipendin, toisten täytyi osallistua pääsykokeeseen. Heljä oli ollut onnekkaiden joukossa, ja sai siksi purkaa tavaransa instituutin asuntolaan.
Kotoa soiteltiin ja varmistettiin, että hän oli päässyt turvallisesti perille. Äiti ei lakannut kyselemästä, kai hänellä oli tarpeeksi puhtaita alusvaatteita ja kai hän tiesi, missä opinto-ohjaajan kanslia oli ja kai hän oli muistanut lähettää isälle synttärionnittelut. Heljä vastaili yksisanaisesti, äidin puhetulvasta ei meinannut tulla loppua. Tuntui silti hyvältä, että hänestä välitettiin niin paljon.
Hänestä nimittäin tuntui, että yliopistolla hänestä viis veisattiin. Tai no, oltaisiinkin viis veisattu. Minne hän menikin, hän kuuli takanaan supattelua, näki osoittavat sormet, koki herjaukset.
”Ootko joku sammakko?”
”Silmämunien tatuointi ei oo siistiä, se on sairasta.”
”Hei friikki, mee takas omalle planeetalles!”
Edes lukitut ovet eivät aina pidätelleet kiusaajia.
Hän ei halunnut, että perhe joutuisi murehtimaan hänen murheitaan, joten hän ei kertonut äidilleen mitään. Mitä äiti muka voisi tehdä toiselta puolelta maapalloa? Vaikka äiti kuinka oli noita, niin eivät hänen taikansa niin pitkälle yltäneet. Ja vaikka olisivat yltäneetkin, niin… No, kyllä ilkeilijät aina jotain keksisivät. Herranjestas, Heljästä tuntui kuin hän olisi palannut päiväkotiin. Miten ihmeessä yliopisto-opiskelijat saattoivat käyttäytyä toisiaan kohtaan kuin pahaiset kakarat?
Hän olisi mieluusti liittynyt opiskelijoiden porukoihin, jos olisi saanut mahdollisuuden, mutta synkältä näytti, joten hän päätti keskittyä tavoittelemaan unelmaansa. Yliopiston nettisivuilla hän klikkasi itselleen pääaineeksi teatteritaiteen. Ammattiurheilijan pesti oli jotain, mistä hän tuskin uskalsi unelmoida, mutta eihän yrittänyttä laiteta. Teatteritaiteen opinnot valmentaisivat sopivasti myös urheilu-uraa varten.
Mitä pikemmin hän valmistuisi, sitä parempi. Siksi hän roikkuikin koneella päivittäin yömyöhään viimeistellen lopputyötä ja etsien potentiaalista lähdemateriaalia. Toisinaan, harvemmin tosin, hän hyödynsi myös asuntolan kirjahyllyä. Oleskelutilassa lueskellessa oli aina se vaara, että muut opiskelijat keksisivät ruveta ilkkumaan.
”Kiva iho sulla, sopii yhteen seinän kanssa”, joku huikkasi.
Noh, nimittelyihin tottui aikanaan. Ne olivat aika lailla samoja kerran toisensa jälkeen, ja vähitellen niitä kuului yhä harvemmin ja harvemmin. Aina löytyi kuitenkin niitä, jotka eivät luovuttaneet, vaan olivat ottaneet kaikkien erilaisten opiskelijoiden kiusaamisen elämäntehtäväkseen. Naapurikampuksen maskotti kuului tähän porukkaan, mutta sitä ei Heljä tiennyt. Vielä.
Kun hän katseli yläkerrassa kokkiohjelmaa kartuttaakseen ruoanlaittotaitojaan, lehmämaskotti tuli keskeyttämään hänet.
”Sori, sulla taitaa olla jotain tossa –” hän aloitti ja paiskasi Heljää sen jälkeen tyynyllä suoraan naamaan. Tyyny ei ollut mikään pehmeä untuvatyyny, vaan sohvalta pöllitty kova koristetyyny. Heljän nenää jomotti. Hän mulkoili lehmää vihaisesti, muttei sanonut mitään. Nyt hän poistuisi tilanteesta ylväänä kuin joutsen. Niin hän tekisi.
Lehmä oli kuitenkin eri mieltä.
”Hei, nyt joku pieras! Huh, mikä döfis! Se oli ihan varmana toi tossa, mä näin äsken miten sen mekon helmat lepatti!”
”Ole hiljaa!” Heljä huusi.
Lehmä oli aikeissa tehdä vielä jotain, Heljä näki sen, mutta se ei ehtinyt. Stenvall-instituutin jalkapallojoukkueen cheerleader juoksi paikalle ja loikkasi maskotin kimppuun.
”Sinun on paras jättää viattomat rauhaan ja keskittyä kiusaamaan omanlaisiasi! Vai etkö uskalla, häh?”
Lehmä ei ehtinyt sanoa mitään missään välissä, sillä se joutui keskittymään vain ja ainoastaan iskujen väistelyyn. Cheerleader oli notkea ja hyväkuntoinen, ja lehmä jäi nopeasti jalkoihin. Tappelu houkutteli koko asuntolan väen paikalle kannustamaan ja kauhistelemaan. Heljä huomasi buuaavansa maskotille sydämensä pohjasta muiden mukana. Kerrankin hän ei ollut huomion keskipisteenä.
Cheerleader osoittautui lehmää paljon parempikuntoiseksi, ja maskotti joutuikin kohta kompuroimaan ylös pölyiseltä lattialta.
”Noin! Opitpahan taas, kenelle kannattaa aukoa päätään ja kenelle ei”, cheerleader sanoi tyytyväisenä. Lehmä mumisi jotain vihaisesti ja ryntäsi pois asuntolasta. Sen puvun sauma oli revennyt. Ehkä sillä oli kiire korjaamaan sitä.
”Se tulee vielä takaisin, mutta ei tänään”, cheerleader sanoi ja istui television ääreen. ”Tulkaa, matsi alkaa kohta.”
Heljä jäi ensin epävarmana kauemmas, mutta cheerleader vinkkasi hänet viereensä istumaan. Kukaan paikallaolijoista ei uskaltanut sanoa hänelle mitään, sillä he tuntuivat pelkäävän itsevarmaa cheerleaderia. Heljäkin pelkäsi häntä hieman. Hän totteli silti.
”Ursula on nimeni. Entäs sinun?”
”Heljä.”
”Kiva nimi. Toivottavasti Laamat vie tänä iltana. En jaksaisi sen lehmän irvailua huomenna.”
Heljä huoahti. Jos ei muuta, niin ainakin joku tuntui olevan hänen puolellaan.
*** *** *** *** ***
”Minä en jaksa, oikeasti. Olisi tosi kiva, jos voisit tulla käymään.”
”Hei, älä välitä niistä typeryksistä. Tiedän, että se on aika kulunut lausahdus, mutta se on totta. Kyllä minä voin tulla käymään siellä. Milloin sinulla on lomaa?”
Heljä hymyili itsekseen. Oli ihanaa jutella kaksoisveljen kanssa pitkästä aikaa.
”Seuraava loma taitaa olla syysloma”, Heljä vastasi Henrille. ”Pääsisitkö tosiaan?”
”Tietysti. Välivuoden vietossa on se hyvä puoli, että loma järjestyy kyllä”, Henri vastasi. Lämpö täytti Heljän sydämen. Vihdoinkin oli jotain, mitä odottaa.
”Ihana nähdä sinua, Henri”, Heljä sanoi onnellisena, kun syysloma viimein koitti ja veli saapui kampukselle. ”Tiedätkö, minun täytyy avautua sinulle. Täällä on ihan hirveää. Ei jäädä tänne, mennään mieluummin kaupungille.”
Heljä oli viettänyt keskustassa ainakin kymmenen kertaa enemmän aikaa kuin kampuksella, joten hän tunsi paikat kuin omat taskunsa. Keskusta oli mukava paikka, ihmiset kulkivat hänen ohitseen vilkaisemattakaan häntä. Hän sulautui epämääräiseen joukkoon kuin kameleontti, solahti kuin kala lampeen. Hän vei Henrin lempikuppilaansa, ja he valitsivat pöydän.
”Minä kuule ymmärrän sinua”, Henri sanoi, kun he olivat saaneet hieman ruokaa eteensä. ”Olisi helpompaa, jos meillä olisi joku pikkuvika, jonka voisi piilottaa. Mutta emme me ole yksin, meitä on muitakin.”
”Mistä tiedät?”
”Olen etsinyt tietoa. Internet avartaa. Minä annan sinulle nettisivun, käy ihmeessä katsomassa.”
”Hmm, voisin käydäkin”, Heljä sanoi. ”Ei kai siitä mitään menetä.”
”Nimenomaan”, Henri vahvisti. ”Ties vaikka saisit uusia kavereita.”
Heljä oli kiitollinen Henrille. He juttelivat pari tuntia aivan muista aiheista. Henri kertoi kuulumiset kotoa, Heljä paljasti ammattihaaveensa.
”Vau, urheilutähti!” Henri innostui. ”Minä lupaan tulla kaikkiin matseihisi sitten!”
Heljä nauroi. Ehkä hän nyt selviäisi hengissä jälleen seuraavaan lomaan saakka.
Hän meni nettiin jo samana iltana. Henri oli palannut hotellille, hän oli majoittunut sinne suosiolla eikä ollut yrittänyt änkeä ahtaaseen asuntolaan. Heljä naputteli osoitteen kenttään ja painoi enteriä. Sivusto avautui, ja hän alkoi tutkia sitä. Eniten häntä kiinnosti foorumiosio.
Hän yllättyi täysin. Käyttäjiä oli tuhansia! Hyvä on, osa heistä oli varmasti aivan normaaleja simejä, mutta osa käyttäjistä oli julkaissut omakuviaan, ja lähes jokainen heistä oli vihreäihoinen ja mustasilmäinen. Aivan kuten Heljä. Hänen kätensä alkoi vapista, hyvä kun hän sai hiirtä liikutelluksi. Hän ei ollutkaan yksin! Sanoinkuvaamaton helpotus valtasi hänet. Hän päätti rekisteröityä foorumille saman tien.
*** *** *** *** ***
”Hei, sehän olet sinä! Sammakkotyttö”, Ursula sanoi iloisesti. Hän heitti ”sammakkotytön” niin huolettomasti, kuin ohimennen, ettei Heljä viitsinyt loukkaantua. Aivan kuin hänellä olisi ollut lempinimi haukkumanimen sijaan.
”Hei, Ursula”, Heljä tervehti.
”Miten menee? Onko lehmä ahdistellut viime aikoina?”
”Kiitos kysymästä, aina välillähän se.”
”No, älä välitä. Se tekee sitä kaikille”, Ursula sanoi. ”Mutta minulla oli sinulle oikeaakin asiaa. Kiinnostaisiko sinua ruveta cheerleaderiksi?”
”Cheerleaderiksi? Minäkö?” Heljä ihmetteli. Salaa hän oli innoissaan. Cheerleaderit olivat suosittuja ja heillä oli valtaa. Jos hän olisi cheerleader, hän saisi mitä todennäköisimmin enemmän ystäviä kuin vihollisia, ja hän saisi viimein jatkaa elämäänsä rauhassa. ”Kiinnostaisi!”
”Hienoa!” Ursula sanoi. ”Minäpä kerron muille tytöille, niin että he tietävät –”
”Mutta onko heille ok, että minä liityn mukaan?” Heljä kysyi. ”Koska vaikka sinulle se olisikin, niin minä kyllä tiedän, miten ihmiset täällä minuun suhtautuvat.”
”No, minä olen meidän cheerleadertiimin kapteeni, joten heillä ei ole asiaan nokan koputtamista”, Ursula vastasi pirteästi.
”Totta kai meidän pitää tehdä sinulle pieni kunto- ja improvisointitesti, mutta niistä sinä varmasti selviät leikiten”, Ursula sanoi. ”Ilmoitan ajankohdan, kun olen saanut sovittua sen muiden kanssa.”
”Selvä”, Heljä sanoi tyytyväisenä. Hän katseli Ursulan mustanpunaista mekkoa ja ajatteli, että se näyttäisi hemmetin hyvältä hänen yllään.
Kun hän illemmalla palasi luennolta ja ajatteli kuluttaa vielä jokusen tovin tenttikirjojen parissa, hän näki olohuoneessa tuntemattoman cheerleaderin. Heljää alkoi hermostuttaa. Hän ajatteli livahtaa paikalta, mutta cheerleader oli jo huomannut hänet.
”Katos, kuka tuli”, hän totesi vieressään istuvalle tytölle. Heljä ei tiennyt, mitä hänen olisi kuulunut tehdä tai sanoa. ”Sinä sitten meinaat tulla meidän cheerleaderjoukkueeseen”, tyttö sanoi arvostelevasti. ”Saa nyt nähdä.”
”Miten niin?” Heljä kysyi varovasti. ”Ursula sanoi, että –”
”Ursula sitä ja Ursula tätä”, tyttö tuhahti. ”Hän luulee saavansa aina päättää kaikesta. Ottaa kaikki kampuksen hylkiöt mukaan tiimiin. Jos minä saisin päättää, valitsisin vain parhaat. Ja siihen joukkoon sinä et kuuluisi.”
”Niin juuri!” sähähti tumma tyttö toisesta päästä sohvaa.
”No, sinä et siihen paljoa puutu”, Heljä sanoi rohkeasti. ”Minun onnekseni Ursula päättää. Ja kunhan vain läpäisen testit, olen tulossa tiimiin, halusitte tai ette.”
”No, tiedoksesi vain, että suurin osa tytöistä on ideaa vastaan”, tyttö sanoi ilmeettömänä. Heljä tunsi kateuden pistoksen. Hän oli hyvin kaunis ja varmasti myös hyvin suosittu. Mutta myös hyvin koppava. Mielessään Heljä päätti, että näyttäisi vielä tuolle tytölle. Hän näyttäisi heille kaikille, mihin hänestä oikein oli.
Kun Ursula sitten seuraavana päivänä palasi asuntolalle, pani Heljä hänet kuulusteluun.
”Täällä kävi eilen sellainen vaalea tyttö uhkailemassa minua”, hän sanoi. ”Sinä sanoit, että liittymiseni sakkiin on ihan ok! Ovatko kaikki muut muka ajatusta vastaan?”
Ursula naurahti. ”Juttelit varmaan Ninnin kanssa. Älä hänestä välitä, hän on yksi leuhka lissu. Jos hän ei olisi niin hemmetin hyvä cheerleader, antaisin hänelle lähtöpassit. Suurimmalle osalle tytöistä liittymisesi on ihan ok homma.”
Heljän teki mieli uskoa Ursulaa, joten hän uskoi.
”Testipäivä on ensi viikolla, joten minun on paras opettaa sinulle Laamojen kannustushuuto”, Ursula päätti. ”Se on yksi osa testiä. Se menee näin –”
Ursula teki edellä ja Heljä perässä. Heljä oli nopea oppimaan, ja kohta huuto sujui häneltä kuin vettä vain. Hän oli pakahtua jännityksestä. Ehkä kaikki kääntyisi vielä ihan hyväksi.
*** *** *** *** ***
Avaruuden lapset –nimisen ryhmän kokous pidettiin yhden ryhmäläisen kotona, koska jäseniä oli vain muutama. Heljä oli lopulta saanut kerättyä tarpeeksi rohkeutta ilmoittautua kokoukseen, ja häntä jännitti suunnattomasti, kun hän käveli SimCityn katuja yrittäen etsiä oikeaa osoitetta. Lopulta hän löysi mielestään oikean talon ja pimpotti ovikelloa. Hän pureskeli kynsiään odottaessaan, että joku tulisi avaamaan.
Vihdoin ovi aukesi. Heljän sydän oli pompahtaa kurkkuun. Henri oli oikeassa!
”Hei, sinä taidat olla se uusi!” oven avannut mies sanoi iloisesti. ”Tule sisään, me muut olemme jo täällä. Mukavaa saada naisseuraa tänne miesten keskelle!”
Heljä seurasi miestä olohuoneeseen, jossa kaksi uteliasta silmäparia oli suuntautunut häneen.
He aloittivat kokouksen esittelemällä itsensä Heljälle. Heillä kaikilla oli hyvin eksoottiset nimet: Xandier, Aimos ja Migel. Sitten he kysyivät Heljän nimeä.
”Heljä”, hän vastasi nolona.
”Mukava tavata, Heljä”, he sanoivat hymy korvissa.
Mitä pidemmälle kokous eteni, sitä rennommaksi ilmapiiri muuttui. Heljästä tuntui, kun hän olisi jälleen kotona perheen kanssa, vaikka perhe ei ollutkaan läsnä. Kaikki ymmärsivät häntä ja hän ymmärsi kaikkia. Hän oli samanlainen kuin muut. Sillä tavalla hän oli tuntenut viimeksi kotona. Ehkä tämä kodikas ilmapiiri johtui juuri siitä.
He eivät tehneet mitään erityistä kokouksessa, lähinnä istuskelivat ja juttelivat. Välillä he menivät keittiöön tekemään syötävää, välillä joku halusi näyttää naamakirjasta jonkun mielenkiintoisen linkin tai laittaa soimaan hyvän biisin. Avautua sai, jos tahtoi. Silloin kaikki hiljenivät ja keskittyivät kuuntelemaan puhujaa. Ongelmaan joko yritettiin keskustelemalla hakea ratkaisua tai sitten ei, riippuen helpottiko puhujaa yhtään päästä avautumaan mieltään painavasta asiasta. Vaikka Heljää painoi opiskelijatovereidensa kohtelu, siinä kokouksessa hän pysyi vaiti. Ehkä hän ei vain halunnut antaa itkupillimäistä ensivaikutelmaa.
Ensi kerralla minä puran huoliani, hän mietti. Ehkä.
*** *** *** *** ***
Heljä oli menossa postilaatikolle, kun joku törmäsi häneen. Laskut putosivat maahan. Törmääjä oli nuori mies hänen vuosikurssiltaan, mutta eri pääaineen luennoilta. Heljä ei saanut päähänsä, mitä ainetta mies luki.
”Apua, anteeksi, olen pahoillani”, mies puhua papatti. ”Minä kiirehdin vain luennolle, on enää vartti sen alkuun, en katsonut yhtään eteeni… Anna kun minä kerään nuo laskut.”
”Ei tarvitse”, Heljä tokaisi. Mies irvaili hänen kustannuksellaan, siitä hän oli varma. Kunpa tämä vain lähtisi tiehensä.
Mies ei kuitenkaan tehnyt elettäkään häipyäkseen, vaikka äsken tällä oli ollut niin kiire.
”Nimeni on Valto”, mies esittäytyi. ”Olemme varmasti nähneet jossain. Edes vilaukselta. Olemmehan?”
”Taidamme olla.”
”No sitä minäkin. En minä tuommoisia kasvoja unohda.”
Sitten mies tajusi tahdittomuutensa.
”Tarkoitin, että ne ovat kauniit!” hän huudahti. Heljä oli täydellisen hämmentynyt. Mitä tuosta Valtosta nyt oikein piti ajatella? Oliko hän tosissaan vai ei? Hän vaikutti rehelliseltä, vähän hermostuneelta ehkä. Vai oliko hän vain erittäin hyvä näyttelijä?
”Kuule, olen todella pahoillani käytöksestäni, minun piti vain sanoa, että olet kaunis”, Valto sanoi. ”Minä sekoilen aina sanoissani, kun lähettyvillä on kauniita naisia. Milloinkas sinulla on loppukokeet?”
”Öö, kuukauden päästä”, Heljä sanoi yhä erittäin hämmentyneenä.
”Mahtavaa, niin minullakin!” Valto huudahti. ”Olisi mahtavaa, jos luettaisiin niihin yhdessä! Nähdäänkö huomenna puoliltapäivin tuolla kampuksen kahvilassa? Minun täytyy nyt juosta, huomiseen!”
Heljä jäi vilkuttamaan miehen perään. Hitaasti hän alkoi ymmärtää, mitä juuri äsken oli tapahtunut. Hän oli äsken sopinut tapaamisen hyvin söpön miehen kanssa. Ja mies oli kehunut häntä kauniiksi. Ihan tosissaan.
*** *** *** *** ***
Kommentit