Päätös päästää yksi lapsistamme maailmalle oli hyvin vaikea ja kauan me sitä pohdimmekin. Kenties yritin vain siirtää sitä hetkeä vain hieman kauemmaksi, vaikka tiesinkin, että joskus se silti olisi vastassa. No lopulta pitkän harkinnan jälkeen päädyimme siihen, että vanhin tyttäremme Heljä olisi se, joka saisi pienimuotoisen stipendin ja saisi lähteä opiskelemaan ulkomaille.

 

Olihan tämä vaikea ja myös haikea hetki, sillä minä rakastin kaikkia lapsiani hyvin paljon, enkä olisi halunnut päästää heitä menemään, mutta ymmärsinhän minä, että joskus heidän olisi kuitkenkin lähdettävä pesästään ja koeteltava omia siipiään tällä elämän suurella polulla.

 

Niin me sitten pakkauduimme autoon ja huristelimme lentokentälle, sinne samaan joka oli minulle se ensimmäinen kosketus tähän paikkaan. Niin olivat vuodet vierineet ja lentokenttä näytti kukoistavalta, aivan päinvastaiselta kuin minun ensimmäistä kertaa astuttua ulos lentokoneesta. Muistin vieläkin sen kaaoksen ja kaikki ne sotilaat kentällä, joista nyt ei ollut jälkeäkään.

 

Ruuhkaa kentällä tietenkin oli, miksipä ei olisi ollut nyt kun kaikki jälleen kukoisti ja se pahuus oli saatu pyyhittyä pois. Sydämeni tuntui silti raskaalta ja mietin millaiseen paikkaan ja millaisen elämän rakas tyttäreni saisi. Toivoin tietenkin kaikkea hyvää hänelle ja että hän menestyisi elämässään.

 

Saatoimme hänet turvatarkastuspisteelle, jonka toiselle puolelle meillä muilla ei ollut asiaa, kun emme olleet lähdössä mihinkään. Jätimme jäähyväiset hänelle ja silmäkulmasta näin, etteivät muut lapseni olleet aivan yhtä tyytyväisi. No sinänsä ymmärrettävää, sillä olihan yhtä kohdannut näinkin hieno mahdollisuus kokea jotain aivan uutta. Lisäksi olin joutunut erottelemaan parit riitapukarit toisistaan jo muutamaan kertaan. No ehkä se heillä purkautui näin.

 

Käännyin vielä kerran halaamaan Heljää, sillä en tulisi näkemään häntä enää pitkään aikaan, jos koskaan.

Hyv%C3%A4sti%20tytt%C3%B6seni-normal.jpg

"Hyvästi rakas lapseni, soittelethan joskus", minä sanoin ja tunsin kyyneleiden kihoavan silmiini.

"Äh, äiti, kyllä mä pärjään", Heljä tokaisi ja rutisti yhtä lujasti takaisin. Tiesinhän minä, että tämä oli iso juttu hänellekin.

Siinä me katselimme hänen loittonevaa selkäänsä ja vilkutimme, kunnes hän katosi kokonaan ihmisvilinään.

 

***

 

Katsoin vielä kerran olkani ylitse ja näin äidin silmissä kyyneliä, eivätkä ne kaukana olleet itseltänikään. Heilautin iloisesti ja jatkoin kulkuani turvatarkastukseen, jossa ei onneksi mennyt kauan, sillä kaikki oli kunnossa. Minut ohjattiin hetkeksi odotustilaan jossa en onneksi joutunut kovin kauan olemaan, kunnes kuulutettiin, että koneeseen sai mennä.

Hermostuneena minä astelin koneeseen ja lentoemäntäkin tämän tuntui aistivan, koskapa hieman rauhoitteli minua ja neuvoi minulle paikkani.

Lentokoneessa-normal.jpg

Minä istuutuin paikalleni ja katselin ulos ikkunasta. Kaikki se, minkä olin oppinut tuntemaan, tutut ihmiset, kaupunki ja sen talot, jäisi taakse ja minä joutuisin ihan uuteen paikkaan ja saisin uusia ystäviä.

 

***

 

No niin, minun osuuteni päättyy tähän ja pääsette seuraamaan Heljä Mäntyniemen elämää toisen pelaajan toimesta. Toivottavasti olette nauttineet tämän sukupolven edesottamuksista. :)