No niin, tässä tulee tämä toinen osa, toivottavasti se miellyttää teitä.

HUOM! Tarinan loppuosa sisältää sen verran rajua tekstiä/kuvia, että suosittelen herkempiä ja nuorempia miettimään haluaako sittenkin lukea tämän. HUOM! Ainakin olen varoittanut

****

Asuin vielä jonkin aikaa asuntolassa, kunnes päätin yhdessä Bertin kanssa hankkia oman asunnon ja toivoin, että siellä saisi olla paremmin rauhassa, kuin asuntolassa, jossa tuntui olevan jos jonkinlaista hulinaa, juhlaa, ärsyttäviä maskotteja, jotka kiusasivat ja niitä viuhahtajia.

Niin me sitten jonkin ajan päästä seisoimme pienellä tontilla, jossa oli hyvin pieni asunto, jonne me mahtuisimme. Olin iloinen, sillä kuvittelin saavamme olla rauhassa. Kattia kanssa, jostain ne, cheerleaderit ja viuhahtelijat löysivät tännekin, samoin pari maskottia, jotka lisäksi alkoivat tapella keskenään pihamaallamme.

Lopulta rakensimme Bertin kanssa aidan, joka esti näiden häiriköiden pääsyn liian lähelle taloa ja saimme viimeinkin kaipaamaamme rauhaa. Kun saimme näin opiskelurauhan taattua, pystyimme myös keskittymään toisiimme. Päätimme, ettemme hae töitä vielä, sillä stipendeillä saaduilla rahoilla pärjäsi kyllä, kun ei törsännyt liikaa.

Emmekä me kyllä mitään erityistä kaivanneet, kun meillä oli toisemme. Sitten kerran pääsi tapahtumaan vahinko. Me olimme innostuneet peuhaamaan sohvalla ja unohdimme täysin suojauksen, jolloin vahinko tapahtui. En tosin tiennyt sitä, ennen kuin aamupahoinvointi ilmaantui.

Päätin ostaa raskaustestin ja varmistaa asian. Toivoin tietysti, että kyseessä olisi ollut vain vatsatautia, mutta raskaustestin mukaan olimme saamassa jälkikasvua.

Kerroin asiasta Bertille, joka onneksi otti asian hyvin, mikä helpotti omaakin oloani paljon. Hän sanoi, että on tukenani päätinpä mitä tahansa raskauden suhteen.

En tietenkään halunnut lopettaa opiskelua, mutta ajattelin, että kun meillä kuitenkin oli oma asunto, niin lapsi kyllä mahtuisi asumaan siellä kanssamme opiskeluiden loppuun asti. Bert lupasi auttaa minua lapsen hoidossa, sitten kun lapsi syntyisi ja hankki jopa lapsenhoitovälineitä sillä välin, kun olin kurssillani.

Me tosin päätimme, että hoitaisimme häät hieman aikaisemmin, kuin mitä olimme suunnitelleet, joten niin sitten pidimme juhlat. Eihän sinne montaa vierasta tullut, kun emme niin halunneet. Bert jopa suostui ehdotukseeni, ottaa yhteiseksi sukunimeksemme, minun sukunimeni, hänen omansa sijasta.

Olin onnellinen, sillä olin saanut itselleni elämäni miehen, joka lisäksi oli oikea herrasmies. Elämä jatkui normaalia rataansa ja kuukausien kuluessa minä aloin paisua. Vaikka tiesinkin joskus olevani hankala, Bert jaksoi silti tukea minua ja oli luonani vaikeimpinakin hetkinäni, kun hormonit nostivat kaikki tunteet pintaan.

Minä näin, että hän odotti yhtä innokkaasti tulokasta, kuin minäkin ja rakensi vauvaa varten huoneen, jonne yhdessä laitoimme hänen ostamansa tarvikkeet.

Vaikka aika olikin ajoittain tuntunut hyvin pitkältä ja hitaalta, oli se kumminkin aika nopeasti edennyt ja eräänä aamuna synnytys viimein käynnistyi.

Bert toimi ripeästi ja kuljetti minut vauhdilla sairaalaan, jossa minut ohjattiin synnytys saliin. Vähän kätilö ja lääkäri kyllä ihmettelivät ulkomuotoani, tai lähinnä väriäni, kun tosiaan poikkesin kokolailla valtaväestöstä. Mutta kun ärähdin muutaman vähemmän kauniin sanan, he keskittyivät sitten työhönsä, sillä minä kuitenkin olin suurimmaksi osaksi ihminen ja ruumiini toimi samoin kuin ihmisten.

No ehkä se synnytys saattoi ollakin jonkin verran nopeampi kuin ihmisillä, mutta muuten se ei siitä kyllä eronnut mitenkään. Mutta kuten sanottua, joitain tunteja myöhemmin lepäsin sairaalavuoteella pieni käärö sylissäni, kun Bert viimeinkin päästettiin minua katsomaan.

Hän katsoi haltioissaan pientä poikaa, joka tosin oli perinyt minun ihon ja silmieni värin, mutta isänsä hiuksien värin. Aika näyttäisi mitä muuta hän olisi perinyt isältään. En vain tuolloin tiennyt, ettemme saisi pitää pientä kauan luonamme ja ehkä hyvä niin.

Mutta sillä hetkellä keskityimme pienokaiseen ja opiskeluihimme, kun minä lopulta sain luvan lähteä sairaalasta. Välillä elämä tuntui olevan yhtä kaaosta, jossa tuttipullot, vaipat ja meidän koulutehtävämme ajelehtivat kaikki sulassa sovussa. Me kuitenkin selvisimme pahimpien aikojen ylitse, vaikka joskus tekikin mieli antaa periksi.

Pikkuinen, joka oli saanut nimen Herbert, kasvoi pian taaperoksi.

Hän oli vilkas ja nopea oppimaan. Hieman kärsimätönkin hän oli, sillä jos emme olleet sillä sekunnilla nostamassa häntä kehdosta pois, kun hän alkoi parkua, kipusi hän itse sieltä pois.

Oli ilo nähdä hänen oppivan puhumaan ja kävelemään ja minä toivoin, että voisin seurata millainen hänestä tulisi, kun hän vähän kasvaisi. Mutta minä en saanut nähdä hänen kasvuaan, sen päätti jokin muu. Sillä eräänä aamuna hänet vietiin meiltä pois.

Bert oli pukenut ja sitten syöttänyt, vaihtanut vaipat ja pukenut Herbertin ja oli lähdössä viemään tätä hoitoon, siksi aikaa, kun me menisimme kursseillemme.

Minä olin vielä sisällä, kun kuulin karmean huudon, jarrujen kirskuntaa ja rytinää.

”Bert!” Parkaisin ja juoksin suin päin pihalle. Pysähdyin hetkeksi paikalleni katsomaan näkyä, joka syöpyi ikuisiksi ajoiksi muistiini.

Sain viimein liikuntakykyni takaisin ja juoksin ulos portista, kiersin autonromun ja näin Bertin osittain auton alla ja Herbertin pidemmällä nurmella. Kumpikin makasi liikkumattomana siinä mihin oli jäänyt, enkä tiennyt mitä tehdä. En tajunnut edes rähjätä miehelle, joka kömpi ulos autosta ja hoippuroi tiehensä.

”Bert! Hebert!” huusin ja tunsin, miten kyyneleet alkoivat valua poskilleni. Lopulta tajusin, että minun oli tehtävä jotain tai menettäisin molemmat mieheni.

Juoksin pää kolmantena jalkana takaisin sisälle ja painelin tärisevin sormin hätänumeron. Minulle vastasi melko pian nuorehko nainen, joka rauhoitteli ja lupasi, että apua on tulossa.

Ei mennytkään pitkää aikaa, kun kuulin sireenin ulvovan ja ambulanssi ajoi paikalle, pysähtyi autonromun taakse. En edes tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä, joten vain katsoin, kun ensiapuhenkilökunta teki töitään pelastaakseen Herbertin ja Bertin.

Vasta siinä vaiheessa sain itseni liikkeelle, kun heitä nostettiin autoon. Minä nousin toiseen autoon, joka myös oli tullut paikalle, jonne Herbert nostettiin. Auto lähti liikkeelle, enkä edes noteerannut sireenin ääntä, vaikka se oli voimakas. Ajatukseni olivat yksinomaan pojassani ja miehessäni. Matka tuntui taittuvan yhdessä hujauksessa ja pian auto kaartoi sairaalan pihaan, jossa jo oli henkilökuntaa vastassa.

He veivät pienen poikani ja mieheni hoidettavaksi ja minut ohjattiin odotustilaan odottamaan. Minä vain istuin paikallani kuin kuvapatsas, enkä voinut vieläkään uskoa tapahtunutta todeksi. Siinä odotellessani paikalle saapui poliisi, joka jututti minua ja minä kerroin, minkä tiesin ja sanoin, että auto ajanut mies oli ehtinyt paeta paikalta, ennen ambulanssin tuloa.

Poliisi puhui ystävällisesti ja lupasi, että se mies saataisiin kiinni ja oikeuden eteen. Minä toivoin sitä myös, mutta sillä hetkellä toivoin enemmän, sitä että pieni perheeni pelastuisi.

Poliisi häipyi, saatuaan tarpeelliset tiedot ja sanoi, että haluaa käydä jututtamassa Bertiä, sitten kun lääkäri antaa siihen luvan ja minä nyökkäsin. Jäin taas yksin ja odotin. Olin vain siinä, seurasin ohikulkevia simejä ja kelloa, jossa aika tuntui hidastuneen. Viimein, ties kuinka pitkän ajan kuluttua lääkäri tuli luokseni hän ei pyytänyt minua nousemaan, vaan istuutui viereeni.

Tuo pieni ele kertoi minulle, ettei hänen uutisensa olleet kovinkaan hyviä.

”Olen hyvin pahoillani”, lääkäri aloitti ja näin, ettei asian kertominen ollut hänellekään kovin helppoa, vaikka hän sitä olikin joutunut tekemään usein, ”mutta teidän poikanne ei selvinnyt”, hän sanoi viimein ja laski kätensä kädelleni, kuin lohduttaakseen.

”Ei”, henkäisin, sillä en voinut uskoa sitä, eihän se voinut mitenkään olla totta. Ei minun poikani, minä ajattelin lohduttomana ja purskahdin rajuun itkuun.

Lääkäri oli vaiti ja antoi minun itkeä rauhassa. Hän laski kätensä hartioille ja minä olin siitä kiitollinen, en sentään ollut aivan yksin tämän kanssa.

”Rouva Mäntyniemi”, hän sanoi sitten ikään kuin tunnustellen.

Minä nostin kyyneleiset kasvoni käsistäni ja katsoi lääkäriä, mutten saanut sanaakaan suustani. Minun maailmani oli juuri hajonnut.

”Niin”, sopersin viimein hiljaa ja pelkäsin olinko menettänyt miehenikin.

”Teidän miehenne selviää, mutta hän ei ehkä koskaan enää kävele”, hän sanoi.

”Saanko... saanko mennä katsomaan häntä?” kysyin, sillä halusin nähdä hänet. Halusin olla jonkun luona, etten joutuisi olemaan yksin, sillä en kestäisi sitä juuri nyt.

”Tietenkin, mutta hän on tajuton, emmekä tiedä, milloin hän herää”, hän kertoi ja auttoi minut ylös tuolista.

”Kiitos”, minä sopersin ja niiskaisin. Vielä paljon tulisin vuodattamaan kyyneleitä, sen minä tiesin.

Lääkäri ohjasi minut huoneeseen ja lähti sitten, että saisin olla rauhassa Bertin kanssa. Astelin hieman epävarmana sisemmäksi huoneeseen ja kohti vuodetta, jossa Bert lepäsi. Hän oli letkujen ja laitteiden ympäröimä ja ainoa ääni huoneessa olikin peräisin noista koneista ja ilmastoinnista.

Otin seinustalta tuolin, kannoin sen vuoteen vierelle ja istuuduin sille. En oikeastaan tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olisin halunnut sanoa paljon, mutten tiennyt miten, joten istuin vain siinä aikani, kunnes laskin käteni Bertin kädelle. En voinut vielä kertoa hänelle, että poikamme oli menehtynyt.

Istuin alallani siihen asti, kunnes hoitaja tuli paikalle toimittamaan omia tehtäviään. Pyysin häneltä luvan saada jäädä yöksi, sillä en halunnut olla tätä yötä yksin asunnossamme. Hoitaja suostui siihen ja toi minulle patjan, jossa voisin nukkua. Lisäksi hän toi minulle vielä tyynyn ja peiton.

Olin kiitollinen sairaalan henkilökunnalle, joka oli niin ystävällisiä minulle. Kaipa se kuului heidän työnsä kuvaan, mutta silti se ei vähentänyt kiitollisuuttani. Olin hereillä ties kuinka pitkään, ennen kuin viimein laskeuduin patjalleni nukkumaan. Siinä minä sitten makasin, eikä uni ottanut tullakseen.

Vasta kun olin ties kuinka pitkään pyörinyt, minä nukahdin levottomaan uneen. Heräsin aamulla siihen, kun lääkäri tuli hoitajan kanssa kierrokselle. Annoin lääkärin tehdä kierroksensa rauhassa, kunnes nousin patjalta ja siirryin tuolille istumaan. Silloin näin, että Bert oli tullut tajuihinsa.

”Bert”, minä kuiskasin ja kumarruin lähemmäksi häntä, vaikka tuskin uskalsin koskeakaan häneen.

”Liina”, hän mumisi hiljaa, sillä lääkäri oli kai ottanut hengityslaitteen pois, huomattuaan tämän olevan hereillä.

”Muistatko... muistatko, mitä eilen tapahtui?” Minä kysyin hiljaa ja silitin hänen hiuksiaan.

”Muistan”, Bert vastasi ja hänen kulmansa kurtistuivat, ”Herbert?” hän kysyi sitten varovaisesti.

”Bert”, minä sanoin ja aloin nieleskellä, ei ollut helppo kertoa ja hänkin ymmärsi sen. Näki vastauksen varmaankin kasvoistani, ”voi Bert, hän... hän menehtyi”, kerroin, kyyneleiden vieriessä poskilleni.

Bert ei sanonut mitään, mutta hänen huuliltaan pääsi tukahtunut äännähdys ja silmät täyttyivät kyynelistä. Tiesinhän minä miten paljon hän oli rakastanut poikaansa. Yhtä paljon kuin minäkin ja minä tunsin hänen tuskansa, siinä missä omani.

”Lääkäri kertoi, ettei hän tuntenut mitään... ettei... ettei hän joutunut kärsimään yhtään”, minä sanoin, sillä halusin itsekin uskoa siihen.

”Hyvä niin”, Bert mutisi ja näin, että hänkin tahtoi uskoa niin. Otin hänen kätensä omaani ja tunsin, miten hän puristi sitä ja minä vastasin siihen.

Tuo ele kertoi, ettei hän jättäisi minua koskaan, enkä minäkään jättäisi häntä. En ikinä, vaan olisin aina hänen rinnallaan. Olimme näin hyvin pitkän aikaa, kunnes viimein kerroin hänelle, ettei hän ehkä koskaan enää kävelisi.

”Sekin vielä”, hän murahti hiljaa ja käänsi katseensa pois minusta.

”Bert, minä en aio jättää sinua. Olen aina sinun tukenasi”, minä sanoin ja hän käänsi katseensa minua kohti.

Hetken katselimme toisiamme ja pienen pieni surumielinen hymynhäive käväisi hänen kasvoillaan, kadotakseen melkein samantien.

”Kunnes kuolema meidät erottaa”, hän sanoi hiljaa.

”Niin, kunnes kuolema meidät erottaa”, minä sanoin ja suutelin häntä.

Kesti pitkään, ennen kuin Bert viimein kotiutettiin. Itse olin jo hieman aiemmin kotiutunut ja siivoillut paikkoja Bertiä varten. Halusin järjestellä huonekalut niin, että hän mahtuisi liikkumaan pyörätuolillaan ja toisaalta halusin kerätä pois kaikki Herbertin lelut ja tavarat. En minä halunnut heittää niitä pois, en vain halunnut, että törmäisimme niihin sattumalta ja repisimme auki haavamme. Ei, vielä oli liian aikaista sille.

Sen voin sanoa, ettei homma ollut helppo minullekaan ja kyynelittä se ei onnistunut. Mutta keräsin kaiken Herbertin huoneeseen, jonne en enää koskaan menisi.

Olin siis saanut kaiken valmiiksi, kun Bert tuli kotiin. Minä autoin häntä ja yritin olla välittämättä hänen äreydestään, jonka tiesin johtuvan surusta ja siitä, että hän yritti sopeutua siihen, ettei voinutkaan mennä paikasta toiseen omin jaloin.

Ruokailut sujuivat useimmiten hiljaisuuden vallassa. Me molemmat käsittelimme suruamme ja minä toivoin, että me pääsisimme siitä yli tai edes saisimme jälleen kiinni elämästä.

****

No niin, tässäpä tämä osanen. Älkäätten unhoittako kommentoida....