No niin, tässä taas tuore osanen luettavaksenne. Toivottavasti se miellyttää teitä, sillä simien elämä alkaa hiljalleen muuttua taas valoisammaksi. Ai niin, älkäätten unhoittako kommentoida.

***

Me emme pitkään aikaan puhuneet toisillemme, emme kai vain osanneet ja minä en halunnut lisätä Bertin taakkaa, sillä tiesin hänen syyttävän tapahtuneesta itseään.

Minä sen sijaan tiesin, ettei se ollut hänen syynsä, että niin kävi. Eihän hän, sen enempää kuin minäkään, voinut tietää, että juuri sillä hetkellä joku päätti kaahata pihamme ohi tuhoisin seurauksin. Tietenkin surin menetystä ja monesti tuntui, etten koskaan pääsisi sen yli.

Niinpä sitten tahoillamme hautauduimme koulutehtäviimme ja lähes unohdimme toisemme. Tiedostimme toistemme läsnäolon, mutta silti olimme molemmat kuin unissakävelijöitä. Tietenkin autoin Bertiä niissä asioissa, jotka hänelle tätä nykyä tuottivat hankaluuksia toimimattomien jalkojen tähden, vaikka monesti hän kyllä halusi selviytyä itse ja minä ymmärsin häntä hyvin.

Loppu aika yliopistolla meni kuin sumussa, enkä oikeastaan muista edes päättäjäisistäni mitään, enkä edes halunnut muistaa, koska se toi mieleeni ne tapahtumat, jotka veivät meiltä rakkaan poikamme.

***

Vasta kun olimme valmistuneet ja muuttaneet rauhallisemmalle alueelle, pidimme hautajaiset pojallemme, sillä emme olleet halunneet tehdä sitä yliopistoalueella, jossa häiriötekijöitä riitti, emmekä sanottavammin kaivanneet cheerleadereita, viuhahtajia, maskotteja tai mitään muitakaan häiritsemään hautajaisia.

Hautajaisten jälkeenkin olimme vielä vaitonaisia, emmekä puhuneet toisillemme. Vasta pitkän ajan jälkeen Bert päätti ottaa niin sanotusti härkää sarvista ja rikkoi hiljaisuuden.

Hän oli nähnyt miten suurta taakkaa kannoin harteillani ja halusi helpottaa oloani, vaikka tiesi, ettei suru väistyisi koskaan, vaikka ehkä ajan kanssa saattaisikin hellittää hieman.

Bert yllätti minut totaalisesti, hän oli tehnyt meille päivällisen ja sitä ennen käynyt ostoksilla ja ostanut minulle uuden kauniin asun. Kun kysyin, miksi hän teki kaiken sen, hän sanoi haluavansa piristää minua ja kertoi kuinka paljon rakasti minua.

Tunsin kyynelten kihoavan jälleen silmiini ja Bert siirtyi pyörätuolillaan vierelleni, laskien kätensä hartialleni. Silloin tajusin, etten voisi iän kaiken murehtia menetystäni, vaikka se suuri olikin. Minun olisi alettava taas elää ja suunnitella tulevaa, mikäli halusin saada perheen.

Loppuilta oli ihana, samoin kuin Bert, joka selvästi teki kaikkensa, jotta minun olisi hyvä olla, kuten minä olin tehnyt hänen vuokseen. Me päädyimme lopulta vällyjen väliin ja olihan sillä seurauksiakin, jotka ilmoittivat olemassa olostaan hyvin pian tutuksi tulleella aamupahoinvoinnilla.