hei taas kaikki :) viime osasta onkin jo aikaa, yritän saada paremman tahdin päälle! mutta ulkona alkaa olla lämmin ja kone ei tunnu innostavan niin yhtään, ymmärrätte kai :D sen pidemmittä puheitta, osa 3:

*

Kent kävi Aatoksen luona usein tämän muuttumisen jälkeen. Hän opetti nuorukaiselle velhomaailman saloja, joita tuntui Aatoksen mielestä riittävän loputtomiin. Oli niin paljon mitä täytyi muistaa ja osata - ja tyhmempikin huomasi, että Kentin aika alkoi käymään vähiin. Näytti siltä kuin joka kerta hänen tullessaan vierailulle, oli hän vanhentunut monen monta vuotta.



Siitäkin syystä Kent ei odotellut pitkään loitsukirjan antamista Aatokselle. Se kuulemma sisälsi jokaisen taian minkä velhomaailma oli koskaan tuntenut ja kirja oli sen näköinenkin. Sivut olivat hiuksenohuita ja saattoivat pitää sisällään kuusikin taikaa samalla sivulla.





Aatoksen elämä tuntui ottaneen samanlaisen kierteen kuin hänen ensimmäisinä päivinään. Hän vietti kaikki päivät lukien loitsukirjaa, opiskellen taitoja ja töitä paiskien. Tällä kertaa ajanpuute ei vaivannut nuorta miestä lainkaan: hän oli vain tyytyväinen saadessaan mielelleen muuta ajateltavaa kuin Jane.




Näistä ajanvietoista etenkin työnteko oli saanut tulta alleen. Harva se päivä hän tuli työpaikaltaan ylennyksen saaneena. Peliura alkoi jatkuvasti tuntumaan yhä enemmän ja enemmän Aatoksen kutsumukselta, mitä hän ei ollut ikinä osannut odottaa ensimmäisenä työpäivänään.



Ei taikuudenkaan opiskelu jäänyt huonommaksi. Eräänä aamupäivänä, Aatoksen laittaessa itselleen ruokaa ennen töihin lähtöä, hän huomasi jotain varsin eriskummallista käsivarsissaan. Aivan kuin ulkoa tulevat auringonsäteet olisivat kipinöineet hänen ihollaan… Aluksi poika piti itseään sekopäänä ja oletti väsymyksen olevan syy moisiin typeriin näkyihin. Hän kävi pikaisesti suihkussa olettaen sen häätävän ihmeelliset hileet pois iholtaan, mutta kun näin ei käynyt säikähti hän toden teolla.



Niinpä Aatos soitti oitis Kentille.
Kuullessaan Aatoksen hätääntyneen soperruksen linjan toisesta päästä, Kentiä nauratti. “Rauhoitu, poika. On aivan normaalia alkaa kimmeltämään, niin käy kaikille hyville noidille jossain vaiheessa.”
“Mitä normaalia on siinä että näyttää kuin Edward Cullensimiltä?!” Aatos rähjäsi puhelimeen. “Nyt ainakin jokainen vastaantuleva pitää minua kummajaisena.”
Sanojen taakse oli kätkeytynyt Aatoksen pohjaton suru totuudesta, jota hän ei ollut ennen lausunut ääneen. Jos hän olisi vain saanut olla normaali, näyttää samalta kuin kuka tahansa muu. Sisimmissään Aatos tiesi, ettei se olisi koskaan, ikinä, mahdollista ja se satutti.

*



Pienikansainen Koivusatama oli todella paikka, jonne eläköityneet lapsiperheet muuttivat etsiessään itselleen rauhan tyyssijaa. Samaan tahtiin kun rikkaat alkoivat asuttamaan saarta, myös toisenlainen ihmisryhmä hakeutui sen suojiin. Harva oli muistanut asentaa asuntoonsa varashälytintä, joka oli oiva mahdollisuus köyhälle varkaalle. Ikävä kyllä, Aatos kuului näihin hyväuskoisiin.



Samaan aikaan kun varas tunkeutui Aatoksen asuntoon, heräsi teinipoika tämän tuottamaan mekkalaan. Huomatessaan kyseisen varkaan viemässä kirjahyllyään, Aatos pudottautui ääneti kotinsa lattialle ja näppäili kännykkäänsä hätänumeron. Kun hän lausui ääneen kotiosoitteensa, varas kuuli puheen ja säikähti. Nainen otti jalat alleen ja Aatos lähti perään - tietämättä oikein itsekään, miksi teki niin.



Onneksi Koivusatama pienen kokonsa ansiosta oli helppo työpaikka paikalliselle poliisille. Varas oli tuskin ehtinyt Aatoksen kotoa ulos, kun poliisiauton pillit jo ujelsivat. Aatos askelsi kylmän rauhallisesti kauemmas varkaasta tyytyväisenä siitä, ettei joutunut itse yrittämään mitään varkaan pysäyttämiseksi. Hän oli hetkessä läpikäynyt mielessään jokaisen oppimansa taian, mutta hyvä velho kun oli, suurin osa niistä olisi toiminut vain varkaalle eduksi.



Sille oli syynsä, miksei Aatoksesta ollut tullut poliisia. Poliisin hyökätessä kiinni varkaan selustaan, Aatos katseli kauhistuneena vierestä. Hän ehkä osasi taikoa auringonpaisteen tai lämpimän ruoan, mutta nyrkkikahakan hän olisi varmasti hävinnyt.



Tappelu päättyi poliisin voittoon ja roisto saatiin rautoihin. Aatos tunsi suurta helpotusta, mutta katsellessaan varkaan surun murtamia kasvoja hän tunsi hetken aikaa jopa sääliä. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita kuin Aatos, ja vaikka hän piti omia työpaikkavaihtoehtojaan rajattuina, oli hänellä silti aina keino tienata elanto. Kaikilla ei ollut sitäkään.



Kävi ilmi, että varas oli ehtinyt käydä muutamassa muussakin taloudessa ennen Aatoksen luokse tulemista. Siksi poliisi ei ollut valtuutettu palauttamaan varkaan viemiä tavaroita ettei varkauden uhri olisikin lunastanut paria muutakin esinettä siinä sivussa. Aatos sai kuitenkin rahallisen korvauksen, joka ei riittänyt läheskään kaikkiin varastettuihin esineisiin. Shakkipöytä oli mennyttä, ja Aatos hankki lopuilla rahoilla itselleen varashälyttimen.

*



Neljä vuotta oli kulunut siitä, kun Aatos oli ensimmäisen kerran jalkansa asettanut Koivusataman maaperälle. Hänen oli aika astua 21 vuoden ikään ja sitä kautta aikuisuuteen. Hän ei ollut erityisemmin juhlijatyyppiä eikä hänellä ollut laumaa ystäviä joita kutsua tätä tärkeää päivää viettämään. Silti Aatoksesta tämä kyseinen päivä tuntui niin ihmeelliseltä, että hän tahtoi kutsua jokaisen tuntemansa paikalle.



Amanda oli yksi heistä, Jane sen sijaan ei.
“Hän tulee yllättymään niin paljon sinut nähdessään”, Amanda supisi Janelle, ja vaaleaverikkö suli hymyyn. Hän oli kuullut juhlista Amandalta, ja vaikkei hän ollutkaan puhunut Aatoksen kanssa sitten riitansa, hän oli välttämättä tahtonut mukaan. Totta puhuen koko kouluaikana hänen kylmä kohtelunsa Aatosta kohtaan oli vaivannut häntä ja nyt hän oli henkisesti tarpeeksi vanha myöntääkseen sen itsellensä.



Jane halasi Aatosta takaapäin.
“Paljon onnea, synttärisankari.”
Aatos hätkähti tuttua ääntä ja kääntyi ympäri Janen syleilyssä. Hänen mielessään heräsi sadoittain kysymyksiä, mutta katsoessaan Janen kasvoja hän unohti niistä jokaisen. Ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
“Kiitos”, Aatos sopersi nolostuneena, kehtaamatta oikein koskea Janeen.
Jane hymyili pitkään. “Kuule, kaikki se paska mitä meille on tapahtunut… Pistetään se tämän illan ajaksi pois, jooko?”
Aatos nyökkäili hämmentyneesti ja kaksikko sulki toisensa syvään halaukseen.



Illan edetessä Aatos hämmentyi jatkuvasti enemmän. Siinä missä hän yritti vältellä Janea, tyttö ei tuntunut jättävän häntä lainkaan rauhaan. Jos hän jutteli jonkun muun kanssa, tuli vaaleaverikkö kietomaan käsivarren hänen ympärilleen tai suukottamaan hänen hiuksiaan.
Kun kello oli melkein puolenyön, juuri ennen kuin oli Aatoksen aika puhaltaa kynttilänsä sammuksiin, kaksikko seisoi kahdestaan pimeässä hiljaisuudessa.
“Onko ollut hyvät syntymäpäiväjuhlat?” Jane kysyi pehmeästi Aatokselta ja tarttui tämän käsistä kiinni.
Aatos nyökkäili jälleen, onnistumatta saamaan sanaa suustaan.
“Onko sinulla mitään… syntymäpäivätoiveita?” Tytön harmaat silmät porautuivat syvälle Aatoksen mustiin, ja pojan sisälmykset heittivät kuperkeikkaa. “Liittyen minuun?”
“Tuota…” Aatoksen sanat tahmaantuivat.
“Kuten… yhdessäoloon liittyviä?”
Aatoksen hengitys kiihtyi ja hän yritti paeta Janen katsetta. Tyttö tarttui tomerasti häntä kasvoista ja pakotti tämän jälleen katsekontaktiin. “Pelkään että..”
“Hylkään sinut?” Jane päätti lauseen.
Aatos nyökkäsi.
Tyttö pudisti päätään. “Olen sinun, Aatos. Olen ollut ensitreffeistämme asti. Muista se, kun puhallat kynttiläsi sammuksiin.”



Ja Aatos muisti. Vieraat käskivät häntä tekemään toivomuksen, ja Aatos tiesi heti mitä halusi. Oli vain yksi asia mitä hän halusi. Hän veti keuhkoihinsa happea ja puhalsi jokaisen kynttilän sammuksiin. Samaan aikaan kun hän kasvoi, niin kasvoivat myös Jane ja Amanda.



Hänen toiveensa toteutui hetkeä myöhemmin.



Aatos vaihtoi välissä nopeasti normaalimmat vaatteet päälle; hän tuntui herättävän vieraissa aika lailla hilpeyttä velhon asussaan.



Sitten Jane pyysi Aatosta mukaansa ulos. Nolostuneena tyttö laski katseensa maahan, osaamatta muotoilla sanojaan haluamallaan tavalla. “Tiedän, että tämä tulee äkkiä ja ymmärrän, mikäli pyyntöni on täysin mahdoton. Mutta minulla ei ole perhettä. Ei äitiä, ei isää. Koko teini-ikäni olen asunut kouluni kampuksella ja nyt kun olen täysi-ikäinen, minulla ei ole sinne enää asiaa.”
Aatos hymyili lempeästi ja silitti naisen poskea. “Totta kai saat asua luonani”, hän vastasi vaikkei ollut kuullut vielä kysymystäkään.
“Vain sen aikaa, että löydän oman asuntoni”, Jane huomautti vakavissaan.
“Niin kauan, kuin ikinä vain haluatkin. Luonani on toki ahdasta, mutta olen asunut niin kauan yksin, että seura on enemmän kuin tervetullutta.”
Jane hymyili leveästi. “Älä huoli, ahtaudesta ei pitäisi olla kohta pulaa.”
Aatos kohotti kysyvästi kulmiaan.
“Eivät äiti ja isä täysin rahattomina kuolleet.”



Syntymäpäivien jälkeen, kun Jane oli ehtinyt kotiutua Aatoksen luo, hän päätti hankkia itselleen aikuisemman tyylin. Aatos ei voinut uskoa että Janesta olisi kyennyt kuoriutumaan entistäkin kauniimpi, mutta niin vain kävi. Jane oli henkeäsalpaava. Samoihin aikoihin he virallistivat suhteensa.



Janen perintörahoilla kaksikko laajensi Aatoksen kodin heille molemmille sopivamman kokoiseksi. Aatoksen pyynnöstä ulkomuoto pidettiin samanhenkisenä muistona siitä, miten hän oli taipaleensa aloittanut.





Sisustuksen hän antoi suosiolla Janen käsiin, niistä kun poika ei tiennyt tuon taivaallista. Hillitty olohuone sai seurakseen pirteän keittiön, johon Aatos ei uskonut tottuvansa elinaikanaan. Vessa ei kokenut dramaattista muutosta ja makuuhuone päätettiin pitää olohuonettakin hillitympänä.



Aatos sai kokonaisen huoneen taikomisilleen ja tupaantuliaislahjana Kentiltä loitsupadan.



Työpaikaltaan lahjana saatu rikastuttava flipperi ei harmi kyllä mahtunut taloon sisään, eikä se Janen mukaan olisi sopinut sisustukseenkaan. Aatos sai silti tahtonsa läpi ja se sijoitettiin talon taa.



Ei ollut mikään yleinen salaisuus, että Aatos ei kauaa odotellut haluamaansa. Kaksikko oli tuskin ehtinyt asettua uuteen taloonsa kodiksi kun Aatos päätti tehdä seuraavan askeleen. Surkeilla ruoanlaittotaidoillaan hän oli loihtinut heille oman näkemyksensä gourmet-ruoasta.
“Jane”, Aatos aloitti juhlavasti, “emme ole ehkä ajallisesti tunteneet kauan, mutta olemme vailla epäilystä kokeneet paljon yhdessä. Suhteemme on käynyt ojasta allikkoon ja tällä hetkellä se sijaitsee jossain galaksien tiimoissa.”
Jane kuunteli tarkkaan, hymyillen. Aatos ei todellakaan ollut puheenpitäjätyyppiä, mutta kyllä hän sanansa osasi valita.



“Ja siksi, Jane…” Aatos hiljeni sillä välin kun kaivoi taskustaan mustan samettirasian. Hän työnsi sen katsekontaktia menettämättä pitkin lasipöydän pintaa Janen eteen. “…tulisitko vaimokseni?”



Tärisevin käsin Jane avasi rasian ja nosti sieltä kauniin, yksinkertaisen kultasormuksen.
“Tulen!” hän vastasi hetkeäkään miettimättä ja pujotti kihlasormuksen keskisormeensa.
Aatos oli täynnä erinäisiä tuntemuksia - helpotus, onni, herkkyys -, mutta yksikään tunne ei yltänyt hänen rakkaudentuntemuksiensa yli.



Se oli ehkä vasta vain lupaus tulevasta avioliitosta, mutta Aatos tiesi että he tulisivat olemaan pitkään yhdessä. Luultavasti koko hänen elämänsä.