Heippa jälleen kaikille lukijoille pitkän tauon jälkeen! Ensimmäiseksi haluan pyytää anteeksi, että olen ollut tauolla simssistä, koska elämäni muuttui täysin vuoden alussa ja sen jälkeen kaikki on ollut tajuttoman vaikeaa, siksi en ole jaksanut yhtään istua koneella ja pelata, sekä kirjoittaa mitään. Mutta nyt kesä on tullut, valoisat päivät piristävät kovasti minua ja olen lomalla. Päätin luopua suuruudenhulluista suunnitelmistani tämän sukupolven suhteen ja keskittyä pelkästään itse perheellä pelaamiseen.

Tässä se turhan myöhässä oleva osanen ja HYVIN lyhyt, koska halusin saada jonkinlaisen jatkon julki jo nyt. Yritän parhaani mukaan saada nopeasti jatkoa, jota olen ehtinytkin jo tehdä. Anteeksi etukäteen kirjoitusvirheistä! :)

Viimeksi tapahtunutta: Viidennen sukupolven edustajaksi valittiin Arttu ja hän lähti opiskelemaan kauas pohjoiseen. Hänen haaveenaan oli tulla hyväksi pelisuunnittelijaksi. 

Alku ei sujunut ongelmitta. Artun oli aluksi vaikeaa sopeutua pohjoisen ilmastoon ja kulttuuriin.

Mutta pikkuhiljaa hän löysi uusia ystäviä; Sakun, Hillan ja tytön veljen Henrin. Heillä oli yhteinen kiinnostuksenkohde; keskiaika ja itse historia. He tykkäsivät lukea fantasiaromaaneja.

Pikkuhiljaa Artun ja Hillan välit lämpenivät, he kiinnyivät toisiinsa. Artulla oli romanttisia tunteita tyttöä kohtaan, mutta hän ei tiedä mitä tyttö ajatteli. Toistaiseksi tyttö puhui heistä ystävinä. Poika toivoi, että ajan myötä heidän ystävyytensä syvenisi romanttiseksi.

Yhtenä päivänä Hillan veli Henri, joka piti yllätysten järjestämisestä, toi uuden lelunsa ja halusi testata sitä heidän kanssaan. 

Kokeilulla oli kohtalokkaat seuraukset.

- Hitto soikoon, missä olemme!? Parkaisivat kumpikin yhtä aikaa.

*****

2.osa - Missä olemme?

Kukkulan laella peura ja jänis katselivat uteliaina oudon näköisiä ihmisiä ja he olivat mustan noen peitossa. Oudointa oli se, että he nauroivat aivan hysteerisesti. 

"Katso nyt itseäsi!" Hilla nauroi huomatessaan miten palaneelta Arttu näytti.

"Sinäkin olet aivan yhtä nokinen kuin minä!" Arttu heitti takaisin.

Kun he rauhoittuivat ja lopettivat nauramisen, alkoi Arttu pohtia koko tilannetta. He olivat mustan noen peitossa, se tuli salamoista jotka iskivät heihin. Ihme kyllä, ne eivät tappaneet heidät.  Arttu yhtäkkiä huomasi, ettei Henri ollut paikalla.

"Mutta missä Henri mahtaa olla? Miksei hän ole täällä kanssamme?" Hän kysyi.

"Luulen tietäväni, hän on järjestänyt tämän meille. Hän rakastaa piloja ja yllätyksiä. En yllätyisi jos hän on nyt jossain piilossa täällä metsässä ja nauramassa meille vatsansa kipeäksi." Hilla totesi tietävänä ja ryhtyi huutamaan veljeään.

"Oletpa tehnyt aikamoisen tempun, veliseni! Tule vaan esiin!" Hilla huuteli.

Hilla huuteli edelleen, mutta pihaustakaan ei kuulunut. Pikku hiljaa Hilla alkoi hermostua, tämä ei enää ollut hauskaa. He kumpikin olivat kauttaaltaan noessa ja vielä kukkuraksi alusvaatteisillaan. Kylmyys alkoi pikku hiljaa purra.

Kun päivä alkoi hämärtyä ja sää kylmeni, Hilla menetti lopullisesti hermojaan. Tämä ei ollut enää hauskaa. Tämä alkoi olemaan vakavaa, sillä he eivät pärjäisi yön ulkona, kun oli liian kylmää.

- Henri! Tämä ei ole enää hauskaa! Hilla huusi metsään saamatta minkäänlaista vastausta.

Yhä uudelleen hän huusi.

- Oikeasti, meillä on nälkää ja olemme kylmissämme! Alusvaatteisilla ei ole hyvä oleskella metsässä, kohta saamme varmaan keuhkokuumeen. Tule jo esiin! 

Lopulta pimeys tuli ja sen myötä metsä muuttui erilaiseksi, synkäksi ja pelottavaksi paikaksi, mistä tahtoi pois. He alkoivat palella ja tunsivat olonsa heikoksi nälästä. 

"En ymmärrä, tekisikö Henri tosiaankin tämän meille..." Hilla kuiskasi heikkona. Arttu otti tytön syliinsä ja yritti lämmittää häntä, mutta ei onnistunut. Heidän oli saatava nuotio.

Nuotion sytyttäminen vei aikansa, sillä oli vaikeaa löytää sopivia oksia kosteasta kuusikosta, sekä heillä ei ollut tulitikkuja mukanaan. Arttu yritti parhaansa mukaan sytyttää tulen kivillä. Hän iski sormiaan verille, kunnes lopulta onnistui samaan aikanaan pienen kipänän ja pikku hiljaa syntyi vihdoin nuotio.

Mutta se ei enää riittänyt lämmittämään heitä, he olivat kylmyydestä kankeita. Arttu rutisti parhaansa mukaan Hillaa, mutta tunsi tytön vapisevan sylissään. Lopulta Arttu päätti, että oli aika yrittää löytää jonkinlaisen suojan, he eivät voisi viettää yönsä taivaisalla, missä lämpö ei leviäisi heidän ympärilleen, vaan haihtuisi pois.

"Meidän on etsittävä jonkinlaisen suojan, missä voimme sitten lämmitellä toisiamme." Arttu sanoi ja otti Hillaa kädestä. Se oli hyvin kylmä. Poika huokaisi ja alkoi epäillä, ettei tämä ole niitä Henrin piloja, sillä hän rakasti siskoaan, eikä antaisi tämän kärsiä. Tai mitä pahinta, ehkä Henrille olisi tapahtunut jotakin kauheaa, eikä kukaan tietäisi missä he ovat.

He vaelsivat pimeässä metsässä ja heidän jalkansa menivät rakoille. Niihin sattui aivan hirveästi, ei yksin kylmyyden vuoksi, vaan metsän pohja raapi varpaita verille.

Yhtäkkiä he huomasivat jotakin. Jonkinlaisen valon. 

"Hei katso!" Molemmat huudahtivat yhtaikaa.

"Se on mökki, missä ovat valot päällä! Saamme suojaa täksi yöksi!" Arttu helpottui valtavasti. Varmaankin mökissä asuvat ihmiset auttaisivat heidät pääsemään takaisin kotiin.

Sisältä kuului ääniä, Hilla ja Arttu katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät toisilleen iloisesti. Tässä oli pelastus. He pääsivät lämpöön ja pääsisivät sitten kotiin. Missä Hilla sitten etsisi käsiinsä veljensä ja vaatisi selitystä.

"Tämä mökki näyttää selkeästi vanhalta. Mitenköhän vanha se mahtaa olla?" Hilla pohti. Mökki ei näyttänyt ollenkaan nykyaikaiselta kesämökiltä, vaan hyvin vanhalta. Toivottavasti he eivät sentään olisi kovin kaukana syrjäisellä paikkakunnalla.

Arttu koputti oveen varovasti ja katseli edessään olevaa ovea. Oven ikkuna näytti olevan suoraan keskiajalta, se ei ollut lasia, vaan läpikuultavaa nahkaa. 

Ovi avautui ja he pidättivät hengistystään. Ilmassa oli jotakin outoa ja pelottavaa. 

Avattuaan oven vanhus säikähti noessa olevia Arttua ja Hillaa, sekä he vanhusta, koska hän oli kuin suoraan keskiaikaisesta elokuvasta. 

 ****

Tässä se osa, jätin taas huonoon kohtaan, mutta haluan pitää teitä jännityksessä, ainakin toistaiseksi. Pyrin julkaisemaan mahdollisimman pian jatkon ja se ei olisi mahdotonta, koska tätä osaa kirjoittaessani inspiroiduin valtavasti tästä perheestä. :D


KIITOS jos olet lukenut tämän osan!
Erittäin suuret pahoittelut pitkästä tauosta!

~Lumimarja