Heippa jälleen kaikille lukijoille pitkän tauon jälkeen! Ensimmäiseksi haluan pyytää anteeksi, että olen ollut tauolla simssistä, koska elämäni muuttui täysin vuoden alussa ja sen jälkeen kaikki on ollut tajuttoman vaikeaa, siksi en ole jaksanut yhtään istua koneella ja pelata, sekä kirjoittaa mitään. Mutta nyt kesä on tullut, valoisat päivät piristävät kovasti minua ja olen lomalla. Päätin luopua suuruudenhulluista suunnitelmistani tämän sukupolven suhteen ja keskittyä pelkästään itse perheellä pelaamiseen.

Tässä se turhan myöhässä oleva osanen ja HYVIN lyhyt, koska halusin saada jonkinlaisen jatkon julki jo nyt. Yritän parhaani mukaan saada nopeasti jatkoa, jota olen ehtinytkin jo tehdä. Anteeksi etukäteen kirjoitusvirheistä! :)

Viimeksi tapahtunutta: Viidennen sukupolven edustajaksi valittiin Arttu ja hän lähti opiskelemaan kauas pohjoiseen. Hänen haaveenaan oli tulla hyväksi pelisuunnittelijaksi. 

Alku ei sujunut ongelmitta. Artun oli aluksi vaikeaa sopeutua pohjoisen ilmastoon ja kulttuuriin.

Mutta pikkuhiljaa hän löysi uusia ystäviä; Sakun, Hillan ja tytön veljen Henrin. Heillä oli yhteinen kiinnostuksenkohde; keskiaika ja itse historia. He tykkäsivät lukea fantasiaromaaneja.

Pikkuhiljaa Artun ja Hillan välit lämpenivät, he kiinnyivät toisiinsa. Artulla oli romanttisia tunteita tyttöä kohtaan, mutta hän ei tiedä mitä tyttö ajatteli. Toistaiseksi tyttö puhui heistä ystävinä. Poika toivoi, että ajan myötä heidän ystävyytensä syvenisi romanttiseksi.

Yhtenä päivänä Hillan veli Henri, joka piti yllätysten järjestämisestä, toi uuden lelunsa ja halusi testata sitä heidän kanssaan. 

Kokeilulla oli kohtalokkaat seuraukset.

- Hitto soikoon, missä olemme!? Parkaisivat kumpikin yhtä aikaa.

*****

2.osa - Missä olemme?

Kukkulan laella peura ja jänis katselivat uteliaina oudon näköisiä ihmisiä ja he olivat mustan noen peitossa. Oudointa oli se, että he nauroivat aivan hysteerisesti. 

"Katso nyt itseäsi!" Hilla nauroi huomatessaan miten palaneelta Arttu näytti.

"Sinäkin olet aivan yhtä nokinen kuin minä!" Arttu heitti takaisin.

Kun he rauhoittuivat ja lopettivat nauramisen, alkoi Arttu pohtia koko tilannetta. He olivat mustan noen peitossa, se tuli salamoista jotka iskivät heihin. Ihme kyllä, ne eivät tappaneet heidät.  Arttu yhtäkkiä huomasi, ettei Henri ollut paikalla.

"Mutta missä Henri mahtaa olla? Miksei hän ole täällä kanssamme?" Hän kysyi.

"Luulen tietäväni, hän on järjestänyt tämän meille. Hän rakastaa piloja ja yllätyksiä. En yllätyisi jos hän on nyt jossain piilossa täällä metsässä ja nauramassa meille vatsansa kipeäksi." Hilla totesi tietävänä ja ryhtyi huutamaan veljeään.

"Oletpa tehnyt aikamoisen tempun, veliseni! Tule vaan esiin!" Hilla huuteli.

Hilla huuteli edelleen, mutta pihaustakaan ei kuulunut. Pikku hiljaa Hilla alkoi hermostua, tämä ei enää ollut hauskaa. He kumpikin olivat kauttaaltaan noessa ja vielä kukkuraksi alusvaatteisillaan. Kylmyys alkoi pikku hiljaa purra.

Kun päivä alkoi hämärtyä ja sää kylmeni, Hilla menetti lopullisesti hermojaan. Tämä ei ollut enää hauskaa. Tämä alkoi olemaan vakavaa, sillä he eivät pärjäisi yön ulkona, kun oli liian kylmää.

- Henri! Tämä ei ole enää hauskaa! Hilla huusi metsään saamatta minkäänlaista vastausta.

Yhä uudelleen hän huusi.

- Oikeasti, meillä on nälkää ja olemme kylmissämme! Alusvaatteisilla ei ole hyvä oleskella metsässä, kohta saamme varmaan keuhkokuumeen. Tule jo esiin! 

Lopulta pimeys tuli ja sen myötä metsä muuttui erilaiseksi, synkäksi ja pelottavaksi paikaksi, mistä tahtoi pois. He alkoivat palella ja tunsivat olonsa heikoksi nälästä. 

"En ymmärrä, tekisikö Henri tosiaankin tämän meille..." Hilla kuiskasi heikkona. Arttu otti tytön syliinsä ja yritti lämmittää häntä, mutta ei onnistunut. Heidän oli saatava nuotio.

Nuotion sytyttäminen vei aikansa, sillä oli vaikeaa löytää sopivia oksia kosteasta kuusikosta, sekä heillä ei ollut tulitikkuja mukanaan. Arttu yritti parhaansa mukaan sytyttää tulen kivillä. Hän iski sormiaan verille, kunnes lopulta onnistui samaan aikanaan pienen kipänän ja pikku hiljaa syntyi vihdoin nuotio.

Mutta se ei enää riittänyt lämmittämään heitä, he olivat kylmyydestä kankeita. Arttu rutisti parhaansa mukaan Hillaa, mutta tunsi tytön vapisevan sylissään. Lopulta Arttu päätti, että oli aika yrittää löytää jonkinlaisen suojan, he eivät voisi viettää yönsä taivaisalla, missä lämpö ei leviäisi heidän ympärilleen, vaan haihtuisi pois.

"Meidän on etsittävä jonkinlaisen suojan, missä voimme sitten lämmitellä toisiamme." Arttu sanoi ja otti Hillaa kädestä. Se oli hyvin kylmä. Poika huokaisi ja alkoi epäillä, ettei tämä ole niitä Henrin piloja, sillä hän rakasti siskoaan, eikä antaisi tämän kärsiä. Tai mitä pahinta, ehkä Henrille olisi tapahtunut jotakin kauheaa, eikä kukaan tietäisi missä he ovat.

He vaelsivat pimeässä metsässä ja heidän jalkansa menivät rakoille. Niihin sattui aivan hirveästi, ei yksin kylmyyden vuoksi, vaan metsän pohja raapi varpaita verille.

Yhtäkkiä he huomasivat jotakin. Jonkinlaisen valon. 

"Hei katso!" Molemmat huudahtivat yhtaikaa.

"Se on mökki, missä ovat valot päällä! Saamme suojaa täksi yöksi!" Arttu helpottui valtavasti. Varmaankin mökissä asuvat ihmiset auttaisivat heidät pääsemään takaisin kotiin.

Sisältä kuului ääniä, Hilla ja Arttu katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät toisilleen iloisesti. Tässä oli pelastus. He pääsivät lämpöön ja pääsisivät sitten kotiin. Missä Hilla sitten etsisi käsiinsä veljensä ja vaatisi selitystä.

"Tämä mökki näyttää selkeästi vanhalta. Mitenköhän vanha se mahtaa olla?" Hilla pohti. Mökki ei näyttänyt ollenkaan nykyaikaiselta kesämökiltä, vaan hyvin vanhalta. Toivottavasti he eivät sentään olisi kovin kaukana syrjäisellä paikkakunnalla.

Arttu koputti oveen varovasti ja katseli edessään olevaa ovea. Oven ikkuna näytti olevan suoraan keskiajalta, se ei ollut lasia, vaan läpikuultavaa nahkaa. 

Ovi avautui ja he pidättivät hengistystään. Ilmassa oli jotakin outoa ja pelottavaa. 

Avattuaan oven vanhus säikähti noessa olevia Arttua ja Hillaa, sekä he vanhusta, koska hän oli kuin suoraan keskiaikaisesta elokuvasta. 

 ****

Tässä se osa, jätin taas huonoon kohtaan, mutta haluan pitää teitä jännityksessä, ainakin toistaiseksi. Pyrin julkaisemaan mahdollisimman pian jatkon ja se ei olisi mahdotonta, koska tätä osaa kirjoittaessani inspiroiduin valtavasti tästä perheestä. :D


KIITOS jos olet lukenut tämän osan!
Erittäin suuret pahoittelut pitkästä tauosta!

~Lumimarja

No niin, vihdoin se on täällä! Pakko myöntää, ettei minulla ollut kauheasti inspiraatiota tämän osan kanssa, kuin vaan tuon loppuosan. Halusin vaan päästä eteenpäin ja uskoakseni se näkyy osassa, mutta toivon silti teidän nauttivan jotenkin! :) En muuten kirjoita jokaisen kuvan alle, joskus annan kuvan "kuljettaa" tarinaa.

Lukuiloa! ^^

p.s. kannattaa ensin antaa kuvien latautua rauhassa, sillä kuvia on runsaat 125 :P

(kuvia n.125)

Arttu pääsi opiskelemaan pohjoiseen, kaupunkiin nimeltä Saukkola. Sen yliopistosta kerrottiin valmistuvan huippuluokan pelinsuunnittelijoita, jotka ovat sitten myöhemmin menestyneet loistavasti maailmalla.

Sinne Arttukin halusi, sillä hänellä oli elämäntoiveena tulla loistavaksi pelisuunnittelijaksi.

Muutto kylmempään ilmastoon ei ollut helppoa, sillä siellä oli usein kymmentä miinusastetta kylmempää kuin Artun lapsuuden kotipuolessa, sillä Saukkolassa talvi kesti puolta vuodenajasta ja kunnon lämmintä kesää ei ollut.  

Arttu oli kuitenkin valmis asumaan opiskeluaikansa siellä pohjoisessa ja kiitti onneaan, että yliopiston alueella oli runsaasti mäkiä ja kukkuloita, sillä ne hillitsisivät tuulia. Sen seikan ansioisa Artusta pakkanen ei tuntunut niin pahalta, koska se olisi voinut olla vielä pahempi.

Arttu saapui ensimmäisenä yliopiston asuntolaan, joten hän sai valita mieleisensä huoneen.

Artun valitsemassa huoneessa oli jo tietokone ja hän päätti heti ilmoittaa mitä pääainetta hän opiskelisi. Hän valitsi matematiikan, koska se sopi hänen elämäntavoitteeseensa.

Arttu oli aluksi hyvin innoissaan päästyään toiseen kouluun kuin siskonsa, hän uskoi pärjäävänsä paremmin, jos sisko ei ole paikalla viemässä muiden huomiota. Hän tosin on kyllä miettinyt yhä uudelleen, että mikä saattoi olla hänessä vikana. Mikseivät muut olleet hänen kavereitaan?

Kun Arttu aloitti opiskelut, hän vähitellen huomasi, että yliopiston opiskelijat ovat -

- arkoja ja syrjäänvetäytyviä. He eivät helpolla ryhmittyneet, vaan enimmäkseen olivat yksikseen tai -

- kahden jonkun toisen kanssa. Ei ollut samanlaisia isoja porukoita kuin Artun yläasteella oli. Opiskelijat olivat hiljaisia ja tunnollisia. Harvoin kuuli mitään melskettä. 

Kun kerran hän päätti uskaltaa lähestyä kahta tyttöä, jotka pelasivat lähes kokoajan shakkia. Olihan hän ollut shakkikerhossa aikoinaan. Hän päätti esiintyä itsevarmana ja toivoi, ettei näyttänyt epävarmuuttaan. 

- Moikkelis! Pelaatte usein shakkia. Saisinko liittyä seuraanne? Muuten, neuvoisin sinua, että kannattaisi huomioida nämä jutut, sillä kuningatar on sellainen ovela nappula ja ratsulla on pelattava näin.

- Öö, kiitos neuvoista. Mutta olimme juuri lopettamassa, sillä meidän ehtiä tunnille. Vaaleanhiuksinen katsahti brunetteen ja nyökkäsi merkitsevästi. 

- Sinähän voit kysyä jonkun pojan pelaamaan kanssasi, kun kuulostat tietävän niin paljon shakista. Vaalerikkö jatkoi ja tytöt nousivat pois shakkilaudan ääreltä. 

Tämä ei tainnut mennä hyvin, totesi Arttu itselleen.

Muutaman onnettoman viikon myötä Arttu alkoi hyväksyä kohtalonsa, hän ei varmaankaan saisi kavereita ja olisi yksin loppuelämänsä. Hän tottui opiskelemaan, syömään ja -

- viettämään iltansa sekä nukkumaan yksin. Yöyksin.

Sitten yhtenä päivänä tapahtui yllättäen jotakin sellaista, jota hän ei osannut odottaa. Kun hän oli menossa tunnille ja törmäsi huoneensa ulkopuolella yhteen opiskelijaan. Tyttö yllätti Artun puhumalla hänelle.

- Moikka! Olen halunnut jo aiemmin sanoa, mutta on tosi kiva nähdä täällä yliopistossa alieniakin! 

Arttu jäi sanattomaksi, sillä tyttö oli ensimmäinen yliopistossa, joka aloitti keskustelun hänen kanssaan. Arttu sanoi sitten töksäytti, että hänen on ehdittävä tunnille, muuten myöhästyy.

Hitto, olisi pitänyt olla kohteliaampi. Miksi menin töksäyttämään vain faktan?

- Ai joo, näytitkin kiirelliseltä. Minunkin tässä pitäisi ehtiä tunnille, mutta hei, törmäillään joskus! Haluan kuulla lisää alienien elämästä!

Artun mielestä tytöllä oli kauneimpia hymyjä, mitä hän on koskaan nähnyt.

Tyttö hiukkasi Artulle hymyillen suloisesti ja lähti kävelemään portaita alas.

Silloin aivan odottamattomasti Arttu menetti sydämensä.

Tuntien jälkeen Arttu yritti tehdä opiskelutehtäviään, mutta hänen oli vaikeaa keskittyä, sillä hän mietti sitä punatakkista tyttöä. Mistä tyttö mahtoi haluta puhua alienien elämässä? Mitä hän kertoisi elämästään? Sillä hän ei kokenut olevansa mitenkään poikkeava verrattuna muihin. Ja tärkein kysymys oli, milloin hän törmäisi tyttöön?

He törmäsivät jo pian ja aivan sattumalta. Arttu oli menossa hakemaan kirjaa ja lukusohvalla istui punatakkinen tyttö, tosin ilman punaista takkiaan. Selatessaan hyllyä Arttu kuuli vierellään olevan pojan puhuvan.

- Ihme juttu! Tällaisessä yliopiston asuntolassa hyllyiltä löytyy runsaasti kirjoja ja vieläpä myös fantasiakirjojakin! Hei, sinä! Mitä sanot valikoimasta? Mitä kirjoja tykkäät lukea?

Arttu meni hämilleen kysymystulvasta. Hän vastasi siihen, että historiaan sijoittuvia romaaneja sekä fantasiakirjoja.

- Eli sinäkin tykkäät lukea keskiaikaan sijoittuvia fantasiakirjoja? Poika kysyi ja Arttu nyökkäsi vastaukseksi. Poika meni sohvalle kirja mukanaan ja Arttu jäi vielä miettimään minkä kirjan ottaisi.

- Nimeni on muuten Saku. Entä teidän? Poika esitteli itseään.

- Nimeni on Hilla, kuului toiselta puolelta. 

Arttu mumisi nimeään samalla kun yritti päättää minkä kirjan ottaisi. Ottaisiko hän tuon realistisemman keskiaikaromaanin vai sodankylläisen keskiajalle sijoittuvan fantasiakirjan.

- Joo, taidan tällä kerralla lukea realistisempaa keskiaikaromaania. Arttu totesi ääneen ja istahti tytön viereen. Syntyi vilkas keskustelu historiallisista romaaneista, niiden heikkouksista ja vahvuuksista. Hilla kertoi pitävänsä enemmänkin tietokirjallisuudesta, mutta keskiaikaromaanit olivat myös hyvää viihdykettä.

Kun kolmikko tajusi olevansa kiinnostuneita samoista asioista, heistä tuli hyviä kavereita ja alkoivat viettää paljon aikaa yhdessä porukalla. He puhuivat kaikesta mahdollisesta liittyen historiaan. Paljastui, että Hilla opiskelee pääainenaan historia.

Myöhemmin porukkaan liittyi myös Hillan nuorempi veli Henri, joka oli tullut yliopistolle. Hän osoittautui samanlaiseksi historianfaniksi kuten isosiskonsa. Hänkin opiskeli historiaa pääainenaan.

Arttu tykkäsi kovin paljon Henristä, sillä hän tiesi todella paljon aseiden historiasta ja sotien yksityiskohdista. Hillaa ärsytti, että pojat olivat enemmän kiinnostuneita aseista ja sotatapahtumista kuin menneen ajan ihmisten tavallinen arkielämä.

***

Arttu alkoi viihtyä yliopistolla entistä paremmin, kun oli löytänyt oman kaveriporukan. 

Hän kuitenkin halusi välillä olla omissa oloissaan, sillä joskus Hillan ja Henrin riitely väsytti. Toisinaan oli hauskaa kuunnella heidän väittelevän, mutta toisinaan sitä ei jaksanut.

Sakusta ja hänestä tuli hyviä kavereita. Saku oli rauhallinen ja opiskeli enimmäkseen musiikkia. 

- Hei heipä Saku! Tartupa käteen tervehdykseksi!

- ÄÄÄÄÄKK!!! 

Sakun kanssa Artun piilossa ollut huumoritajuinen luonne tuli esiin.

Kun Arttu tuli sosiaalisemmaksi ja oppi olemaan huumoritajuinen, Hilla sitä päinvastoin vetäytyi yhä useammin omiin oloihinsa.

Asuntolassa oli nyt enemmän opiskelijoita pyörimässä kaikkialla. Hilla alkoi sitten useammin hiipiä huoneeseensa ja oli siellä enemmän kuin kaveriporukkansa kanssa. Arttu alkoi olla huolissaan tytöstä.

Yhtenä päivänä Arttu päätti ottaa kissan pöydälle, sillä Hilla tuntui nyt lukkiutuvan huoneeseensa. Syiksi hän sanoi kuten pääsärky ja väsymystä. Arttu ei voinut ymmärtää miten jollakulla saattoi olla niin usein pääsärky ja väsynyt. Pojan mielestä se ei ollut aivan normaalia.

Arttu koputti Hillan huoneen ovea ja sisältä kuului kutsu sisään.

- Ai, se olitkin sinä. Mitä nyt? Minun on lähdettävä pian luennolle. Hilla hymyili nähdessään Artun.

- Tulin vain katsomaan olisiko sinulla kaikki hyvin. Kun eilenkään et tullut lukupiiriin. Arttu päätti käydä suoraan asiaan.

- Niin.. En vain jaksanut eilen tulla. Älä huoli, tämä on ihan normaalia minulle. Hilla vastasi.

- Normaalia sinulle? Mitä tarkoitat? Arttu ihmetteli.

- Oletko huomannut, että miten päivät lyhenevät ja pimenevät yhä aikaisemmin? 

- Sitä kutsutaan kaamokseksi. Se on voimakkaampaa täällä kuin sinun kotipuolessasi ja olen erityisen herkkä kaamokselle.

***

***

- Hei kaikki! Mitä luetaan tällä kerralla? Hilla tervehti kaikkia poikia, jotka istuivat sohvalla. Sen jälkeen kun Hilla keskusteli Artun kanssa kaamoksesta, tämä on tullut aktiivisemmin lukupiireihin.

Arttu oli iloinen, kun Hilla tuntui piristyneen. Hän välitti aina yhä vaan enemmän Hillasta. Hän on ollut ihastuneena Hillaan ensitapaamisesta lähtien, mutta poika ei uskaltanut vielä toistaiseksi ottaa ensimmäisen askeleen.

***

Ajan myötä asuntolan tunnelma muuttui ikävämmäksi, stressaavammaksi ja -  

- sotkuisemmaksi. Harvoin näki jonkun tulevan siivoamaan, tuntui, että palkolliset olivat lopettaneet työnsä.

Arttu ei pitänyt yhtään asuntolan masentavasta tunnelmasta. Se vaan stressasi häntä.

Siksi hän rupesi säästämään ja sai kokoon sopivan rahamäärän, että pystyi vuokraamaan halvimman asunnon.

Asunto ei ollut iso, mutta se riitti silti pojalle.

Hän oli onnellinen saadessaan täydellisen rauhan. Nyt hänen oli paljon helpompaa keskittyä tehtäviin.

Tosin rauhalla oli hintansa. Hänen on käytävä töissä, jos mieli teki maksaa vuokra ja muut menot.

Hän pääsi Saukkolan pieneen kahvilaan töihin. 

Siellä hän teki erilaisia tehtäviä, milloin baarimikkona ja milloin keittiössä. Hän oli tyytyväinen työpaikkaansa, sillä työtä sai tehdä vaihtelevasti riippuen hänen lukujärjestyksestään.

Hilla saattoi joskus tulla tervehtimään häntä ja hänen tauollaan he yleensä söivät yhdessä.

- Moikka! Miten töissä on mennyt? Hilla tervehti iloisesti.

- Ajattelin muuten, että mentäisiinkö luistelemaan seuraavalla tauollasi? Hilla kysyi. Arttu nyökkäsi hymyillen samalla kun yritti tehdä juoman asiakkaalle.

- Tuleeko Henrikin? Arttu heitti kysymyksen ja sai vastaukseksi kieltävän pudistuksen.

- Joo mennään sitten vaan kahdestaan, kunhan tauon aika tulee, Arttu sanoi. 

Arttu ei luistellut kauhean hyvin ja inhosi jäälle menoa, mutta meni silti Hillan vuoksi, sillä tyttö tykkäsi kovasti luistella.

- Voi sinua! Sattuiko kovastikin? Hilla nauroi ja auttoi sitten Arttua ylös.

- Tartu käteeni, niin luistellaan yhdessä. Niin, että pysyisit sitten paremmin tasapainossa. Hilla ojensi kättään. 

Voi, että miten paljon rakastankaan häntä, nielaisi Arttu mielessään. Hän tarttui Hillan lämpimään käteen ja se sai hänen ihonsa kihelmöimään.

***

Kun Arttu palasi töistä, hänen ulko-ovensa lähellä oli vaaleanpunainen paketti. Keltä se mahtoi olla?

Paketissa oleva yllätys oli tietokone, jota Arttu olikin juuri tarvinnut. Hän asensi tyytyväisenä uutta tietokonettaan käyttövalmiiksi. 

Muutettuaan asumaan yksikseen Arttu ei nähnyt enää yhtä usein Sakua, mutta sen sijaan Henri tuli lähes joka päivä tervehtimään ja juttelemaan hänen kanssaan.

Hän kyllä kävi toisinaan asuntolassa lukupiirissä, mutta tapaamiset olivat jääneet vähempään jokaisen kiireiden vuoksi.

***

Arttu oli jo menossa nukkumaan kun -

- puhelin pärähti soimaan.

- Haloo? Kysyi Arttu unenpöröisenä.

Hän havahtui heti, kun tunnisti Hillan äänen. 

- Joo, voit tottakai tulla nyt tänne!

Miksiköhän Hilla halusi nyt tulla tänne, pohti poika suihkussa. Kunpa hänellä ei olisi mitään hätää.

- Hilla, onko kaikki hyvin? Arttu huomasi Hillan itkuiset silmät.

Hilla hautasi heti kasvonsa Artun kaulaan. Hän alkoi itkemään.

- Inhoan tätä maailmaa! Niin paljon vaatimuksia ja odotuksia! En minä jaksa! Miten kestät sen?

- Hilla, tulehan istuutumaan tälle nurmikolle, niin näytän miten kestän elämää. 

- Näetkö tähtiä? Eivätkö ne olekin kauniita? Ja uskomattoman suuria ja kirkkaita. Ne muistuttavat, että olen jostain ihmeellisemmästä paikasta ja jaksan elää, koska haluan saada tietää jonain päivänä, että miksi suvussamme on lähes pelkästään alieneita.

- Muuten, eivätkö tähdet myös muistuta miten pieniä olemme osana suurempaa kokonaisuutta? Arttu jatkoi.

- Hilla, älä vertaa itsesäsi muihin ja ole tyytyväinen itseesi. Olet aivan mahtava pakkaus. Sinun ei tarvitse pyrkiä olemaan paras, sillä kukaan ei ole koskaan kokoajan paras. Parhaita ollaan vain hetken ja ilmestyy joku joka onkin parempi kuin sinä. Se voi masentaa. Mieti omaa edistymisestäsi ja iloitse siitä. 

- Arttu, kiitos kun jaksat aina muistuttaa noista samoista asioista yhä uudelleen. Unohdan helposti ne. Olet oikeassa, tähdet saavat meidät tuntemaan olevamme osa jotakin suurempaa kokonaisuutta.

- Jaksan muistuttaa vaikka hamaan loppuun saakka, jos se auttaa sinua voimaan paremmin. Arttu sanoi ja halaisi Hillaa.

- Sinun kanssasi on niin helppo olla. Et kysele tai syyttele. En haluaisi palata asuntolaan, en kestä sitä tuijoitusta ja kyselyä. Että olenko minä kunnossa, vai en.

- Sinun ei tarvitse mennä asuntolaan. Voit nukkua täällä.

- Oletko tosissasi? Hilla hämmästyi.

Kyllä hän oli tosissaan ja Hilla sitten meni nukkumaan hänen sänkyynsä. Poika itse valvoisi kirjoittaen loppytyötään. 

Arttu kirjoitti lopputyötään sekä liuta esseitä aamuun saakka.

- Mitä? Onko nyt jo aamu? Etkö nukkunut ollenkaan? Hilla hämmästyi.

- Niin, en huomannut ajankulua. Millaista aamupalaa haluat? Käyvätkö murot? Arttu kysyi. Hän oikeastaan valvoi siksi, ettei osannut nukkua lattialla, mutta tärkeintä oli se, että Hilla sai nukkua rauhassa ja hyvin.

- Puhelimesi soi. Hilla huomautti, kun Arttu oli tuomassa muroja hänelle. 

- Niin, kukahan se mahtaa olla? 

- Henri? Mitä nyt? Niinkö, joo tule vaan tänne. Ei, ei tarvitse hakea Hillaa, hän on jo täällä.

- Oliko se veljeni? Ennen kuin hän on täällä, haluaisin ensin kiittää sinua, että olit huomaavainen ottaessasi minut suojiisi ja annoit minun nukkua rauhassa täällä.

- Eipä kestä. Autan aina mielelläni sinua, sillä olet tärkeä minulle. Arttu sai sen sanotuksi.

- Sisko? Miksi sinulla on pyjamat päälläsi? Olitko täällä yötä? En tiennytkään, että olette yhdessä Artun kanssa. Miksi jätitte kertomatta minulle? Olen sentään veljesi!

- No, veliseni, rauhoitu. Olin vaan huonolla päällä ja tulin tänne puhumaan, mutta venähti sitten myöhäiseksi, enkä halunnut enää kävellä yöllä asuntolalle. Hilla selitti pelatessaan samalla.

- Selkis. No, Arttu, olen löytänyt yhden mahtavan jutun! Meidän pitää kokeilla sitä!

- Löysin sen isovanhempieni vintiltä ollessani siellä joululomalla. Arvatkaa mikä se on?

- No emme osaa arvata. Mitä tällä kerralla olet löytänyt? Arttu hymähti. 

- Ihan oikean vanhanaikaisen tähtitikkuvarsin! En olekaan nähnyt sellaista aiemmin! Se on vähän oudonnäköinen, mutta haluan kokeilla sitä kanssanne!

Henri otti tuolin ja nousi ripustamaan tähtitikkua roikkumaan katosta.

- Katsokaa ja ihailkaa!  Kohta se tapahtuu! Henri huudahti innoissaan.

Arttu ja Hilla katsahtivat huvittuneina toisiinsa. Välillä Henri oli kuin lapsi, joka innostui herkästi kaikesta löytämästään.

- Vou! Paperisadetta! 

- Veliseni, tuskin se on tähtitikku, kun siitä tuli paperisad... Hilla aloitti, mutta voimakas pamahdus keskeytti ja se valaisi koko asunnon vitivalkoiseksi, että siinä sokaistui.

- MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU?! Henri huusi, kun näki muiden vajoavan lattian läpi ja salamien iskevän heihin.

- MISTÄ HITOSTA TIEDÄN! 

- JOS TÄMÄ ON YKSI PILOISTASI, NIIN TAKAAN SEN JÄÄVÄN VIIMEISEKSESI!

~*~

- Hitto soikoon, missä olemme!? Parkaisivat kumpikin yhtä aikaa.

*****
Niin, missä he ovat? Sen saatte tietää seuraavassa osassa :D
Arvauksia saa heittää! ^^ Kommentit ovat myös tervetulleita!

~ Lumimarja

Heippa kaikki! Kuten olette varmaan huomaanneetkin, että ulkoasu sai uutta tyyliä. Mitä tykkäätte? :) Haasteen kimpussa on siis jälleen uusi pelaaja. Tällä kerralla Lumimarja. En mielestäni ole mikään kirjailija, joten luvassa olisi enemmän kuvapläjäyksiä kuin tekstiä. :) Käytän pelissäni maxis match -tyyliä ja jos haluatte tietää mistä tietty ladattava olisi, kysykää vain rohkeasti, mutta en voi luvata muistavani kaiken. Kerron jos vaan muistan mistä tai kenen tekemä se olisi. 

Mutta keskitytäänpä nyt uuteen tähtiimme, viidennen sukupolven Arttu Mäntyniemeen! Olen niin iloinen, että haaste on oikeasti niin pitkällä! Ollaan jo puolivälissä! :D

(Asuntola on pikaisesti itserakentamani.) 

Lähetin Artun opiskelemaan pohjoiseen, missä sataa lunta puolet simvuodesta. Arttu on tietotavoitteinen ja hänen elämäntoiveensa on olla loistava pelisuunnittelija. Hänen haaveenaan on näin tietotavoitteisena siminä onnistua tekemään pelejä, jotka tekisivät asioiden oppimisen muille simeille yhtä hauskaksi kuin hänellä itsellään on. 

En nyt osaa sanoa milloin ehtisin pelata Artun tarinaa, mutta voin luvata ainakin sen, että vielä tämän kuukauden, eli joulukuun, aikana ilmestyy vähintään yksi osa. :)

Muuten saa laittaa kommentteja uudistuneesta ulkoasusta! :)

~ Lumimarja

Nyt sitten viedään viimeistä osaa minun puolestani. Vihdoin ja viimein, huhhuh :D Radolassa on perijä-äänestys, sinne siis suunnatkaa, kun olette tämän tästä lukaisseet.

Aliensilmädefaultini vaihtuvat kesken osan, älkää olko huomaavinanne.

*** *** *** *** ***

”Äiti! Arttu kiusaa taas!” kuului Saanan huuto olohuoneesta. Perään kuului kiljaisu ja kolinaa. Sitten kaksoset ryntäsivät lastenhuoneeseen, Saana edellä, Arttu tätä jahdaten.

”Äiti! Sano tuolle, että lopettaa!”

”Älkää metelöikö!” Jesse purskahti itkuun. ”Katsokaa nyt, juuri kun sain hänet nukutettua. Voitteko olla yrittää olla tappamatta toisianne edes kymmenen minuutin ajan?”

Saana loi kaksoisveljeensä murhaavan katseen. Arttu vain kohautti olkiaan.

”Okei sitten.”

”Pääsitpä sinä vähällä, kun ryntäsit heti äidin helmoihin turvaan”, Arttu irvaili, kun he olivat jälleen olohuoneessa. ”Sanoinhan, että olet nynnerö.”

”En ole nynnerö! Itse olet pässinpää.”

”Nynnerö! Nynnerö!”

”Lopeta!”

”Hei, hei, irti toisistanne!” Valto joutui puuttumaan tilanteeseen heti sisälle päästyään. Hän sai kuin saikin Artun irrottamaan otteensa Saanan tukasta ja Saanan irti Artun paidasta. ”Mikä teitä oikein vaivaa? Miksette osaa olla toistenne kanssa?”

”Arttu sanoi minua nynneröksi!” Saana valitti.

”No kun sinä olet!”

”Arttu, älä nimittele siskoasi. Ja te molemmat, älkää olko koko ajan toistenne kimpussa. Keksikää jotain muuta tekemistä sillä aikaa, kun laitan ruokaa.”

”Mikä ihme heitä vaivaa?” Valto pohti osoittaen sanansa puoliksi Heljälle, puoliksi itselleen. ”Olisin minä ainakin ollut iloinen, jos minulla olisi ollut perheessä samanikäinen leikkikaveri.”

”Niin, no… Minä tavallaan ymmärrän heitä. Aloin vasta yliopistoikäisenä tulla toimeen sisarusteni kanssa”, Heljä totesi keinutellen Jesseä samalla olallaan ja hyräillen kehtolaulua.

”Sinä pääsit heitä karkuun maailman toiselle laidalle”, Valto sanoi huvittuneena. ”Kai siinä nyt väkisinkin tulee paremmin toisten kanssa toimeen kun ei tarvitse naamaa nähdä.”

”Saatat olla oikeassa”, Heljä myönsi nauraen. Hän laski Jessen kehtoonsa ja jäi katselemaan häntä ajatuksissaan. Valto seisoi hiljaa hänen vierellään.

”Tuntevatkohan he olonsa ulkopuolisiksi?” Heljä kysyi sitten.

”Tarkoitatko täällä, kun meidän huomiomme on keskittynyt niin paljon uuteen vauvaan?”

”Niin, tai sitten koulussa. Entä jos heitä kiusataan, ja he purkavat siitä aiheutuvan turhautuneisuuden toisiinsa? Tiedä häntä.” Heljä värähti. Hän muisti yhä elävästi yliopistoaikojen nimittelyt. Saana ja Arttu eivät saaneet missään nimessä kokea samaa.

”Heidän kanssaan pitäisi ehkä jutella”, Valto ehdotti. ”Jos minä hoidan Artun, niin puhutatko sinä Saanaa?”

Heljä nyökkäsi. ”Tehdään niin. Toistensa seurassa he eivät kuitenkaan myöntäisi mitään.”

Niinpä Heljä huikkasi Saanan viereensä sohvalle kun huomasi tytön toimettomana.

”Kulta! Tuletko tänne hetkeksi. Haluaisin jutella.”

Saana maleksi äitinsä luo ja istahti alas.

”Mitä nyt? En ole tehnyt mitään, ihan totta.”

”En minä sitä”, Heljä rauhoitteli. ”Tahtoisin vaan rupatella. Miten sinulla menee koulussa?”

Saana kohautti olkiaan. ”Ihan jees. Aika tylsää siellä on.”

Ihan normaalilta hän kuulostaa, Heljä mietti. Hän johdatteli keskustelua eteenpäin.

”Ovatko oppilaat mukavia? Onko siellä yhtään… ilkeitä tyyppejä?”

Saana huokaisi ja pyöräytti silmiään.

”Äiti! Minua ei kiusata koulussa, jos sen halusit tietää.”

”No, se on hyvä kuulla. Muista, että voit aina kertoa minulle tai isälle, jos sinulla on huolia.”

”Joo joo. Voinko mennä nyt?”

Kai hän kertoisi, jos häntä kiusattaisiin? Heljä pohti. Saana tykkäsi esittää kovanaamaa, hän ei ollut yhtä herkkä kuin Arttu.

Heljä ei sillä hetkellä voinut kuitenkaan muuta kuin luottaa tyttärensä sanaan. Ainakin Saana tiesi saavansa tukea sitä tarvitessaan.

Myös Artun ja Valton juttutuokio oli ohi, ja Arttu sai sulkeutua rauhassa huoneeseensa – jonka tosin joutui jakamaan Saanan kanssa, harmillista kyllä. Nyt Saana ei kuitenkaan ollut paikalla, hän oli lähtenyt kaverilleen tai jotain. Se sopi Artulle paremmin kuin hyvin. Arttu kaipasi hetken omaa rauhaa.

Kun isä oli häneltä kysellyt koulusta ja viihtyikö hän siellä, hän oli vastannut vältellen. Ei hän aikonut olla mikään kantelupukki. Eikä kukaan edes varsinaisesti kiusannut häntä. Kukaan ei vain – no, kukaan ei vain oikein ollut hänen kaverinsa.

Mutta ei se häntä haitannut. Enemmän häntä haittasi se, että Saana oli koulussa niin suosittu. Miten ihmeessä se oli mahdollista, kun kotona sisko oli sellainen maanvaiva? Ja miksi kaikki sitten karttoivat Arttua? Omasta mielestään hän oli jotakuinkin normaali poika, jos ihonväriä ei otettu lukuun. Mutta se oli Saanallakin sama, joten ei kai se voinut olla syrjinnän syy?

Entä jos Saana on käännyttänyt kaikki minua vastaan? Arttu mietti. Se olisi julmaa jopa Saanalta. Äh, tuskin sisko sellaista tekisi. Vika oli siis Artussa. Jotain hän teki väärin, ehkä pukeutui vääränlaisiin vaatteisiin tai kuunteli vääränlaista musiikkia. Ehkä hän tykkäsi liikaa kirjojen lukemisesta. Nyt kun hän tarkemmin ajatteli, niin ei hänen luokkansa pojista kukaan juuri lukenut muuta kuin pakolliset koulukirjat.

Mutta en minä kirjoista halua luopua. Mieluummin luovun kavereista.

Ehkä pitäisi aloittaa uusi harrastus? Sellainen, joka Saanaa ei missään tapauksessa kiinnostaisi. Sitten saisi tehdä rauhassa tuttavuutta samanhenkisten simien kanssa. Kellään ei olisi ennakkoluuloja eikä kukaan olisi Saanan kieron vaikutusvallan alaisena. Kyllä. Hyvä idea. Enää piti keksiä sopiva harrastus.

*** *** *** *** ***

Viime tapaamisesta Ursulan kanssa tuntui vierähtäneen ikuisuus, mutta viimein kumpikin oli löytänyt kalenteristaan sopivan kolon samalle iltapäivälle ja he olivat sopineet tapaamisen talvisen kävelylenkin merkeissä. Heljä kaipasi myös neuvoja lastensa suhteen, tai halusi ainakin kuulla, mitä mieltä Ursula tilanteesta oli. Parhaaseen ystäväänsä hän saattoi aina luottaa.

”Tilanne ei ole enää yhtä paha kuin ennen, nyt kun Arttu on aloittanut sen shakkikerhon”, Heljä selosti. ”Ennen he olivat toistensa kimpussa koko ajan, nyt vain osan aikaa. Mutta minusta on silti kurjaa, että he tulevat niin huonosti toimeen. He voisivat olla tukena toisilleen vaikeina aikoina.”

”Niin, onhan se niinkin”, Ursula sanoi mietteliäästi. ”Mutta kaikki sisarukset eivät vain tule toimeen keskenään, se on fakta. Voisit tietysti…”

”Voisin mitä?”

”Tuli tässä mieleen… Ehkä voisit kutsua omat sisaruksesi kylään joskus? Näyttää lapsille, miten suuri rikkaus hyvät sisarussuhteet ovat. Ja kertoa heille vielä, miten tekin tappelitte nuorina paljon.”

”Niin, miksikäs ei”, Heljä myönsi. ”He kaikki tosin asuvat niin kaukana… Mahdankohan saada kaikkia paikalle?”

”No, eiköhän ainakin joku heistä vaivaudu”, Ursula sanoi. ”Ainakin, jos lupaat majoittaa heidät sohvallesi.”

Heljä myönsi, että Ursula saattoi olla oikeassa. Ja jos ei muuta, niin Valto ja lapset saisivat tavata hänen sukulaisiaan.

”Miksi luovuit piilareista? Ei sillä, etteivätkö lasit sinulle sopisi mutta…” Valto huikkasi, mutta Heljä hyssytti hänet hiljaiseksi. ”Olen puhelimessa”, hän sanoi ääneti. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Henri vastasi, ja Heljä pääsi esittämään tälle Ursulan ehdotuksen. Ainakin kaksoisveljeä tuntui kiinnostavan reissu Heljän kotikulmille. Enää piti yhyttää loput sisarusparven jäsenet.

Loput sisarukset suhtautuivat reissaamiseen ainakin sillä hetkellä hyvin nihkeästi, joten Heljä katsoi parhaaksi antaa asian toistaiseksi olla. Lapset aloittaisivat yläasteenkin aivan pian, ehkä kesäloma olisi hyvää aikaa sukukokoukselle? Ja olisihan se kiva, että Jessekin olisi sen ikäinen, että saisi tapaamisesta jotain irti.

Hän tajusi, ettei ollut aikoihin tutkinut taivaankappaleita kaikessa rauhassa, lähinnä sen vuoksi, että vauvanhoito söi suurimman osan hänen ajastaan. Tänä iltana olisi kuitenkin Valton vuoro, sillä Heljä kaipasi raikasta pakkasilmaa ja yötaivaan tuiketta.

Taivaan halki suhahti jotain. Oliko se tähdenlento? Heljä mietti. Ei, se oli paljon isompi. Lentokone, ehkäpä.

Sitten suhahti uudestaan, tällä kertaa lähempänä. Heljä henkäisi.

Voisiko se olla? Hän yritti saada kohdetta kiikariinsa, mutta se oli liian nopea. Se oli kuitenkin ollut iso. Ja pyöreä. Aivan lentävän lautasen näköinen. Siitä hän oli varma.

*** *** *** *** ***

Yläaste ei todellisuudessa ollut niin jännää kuin miltä se oli ala-asteelta päästessä tuntunut. Se oli samaa kuolettavan tylsää koulunkäyntiä kuin ennenkin. Saana viihtyikin koulussa lähinnä sen vuoksi, että näki siellä parhaita kavereitaan, joiden kanssa saattoi vaihtaa kuumimmat uutiset ja tuijotella rinnakkaisluokkien hyvännäköisiä poikia. Miksi ihmeessä kaikki komistukset olivat aina rinnakkaisluokalla? Päivästä toiseen Saana joutui kestämään niitä idiootteja, jotka olivat päätyneet samalle luokalle hänen kanssaan. Onneksi ystävät ymmärsivät tämän. Tilanne oli kaikilla sama.

Arttu sen sijaan viihtyi yläasteella mainiosti, etenkin nyt, kun hän ja Saana viimein olivat eri luokilla ja isommassa koulussa. Lisäksi hän nautti shakkikerhosta, jossa oli saanut paljon uusia ystäviä. Kun oma elämä luisti niin hyvin, hän ei enää katsonut tarpeelliseksi kiusata Saanaa. No, ainakaan ihan yhtä usein. Eivät he mitään ylimpiä ystäviä olleet, siihen Saana oli aivan liian ärsyttävä.

Jesse puolestaan tunsi olevansa hyvissä käsissä, sillä keskinäisistä ristiriidoistaan huolimatta kaksoset suhtautuivat hyvin suojelunhaluisesti pikkuveljeensä. Kumpikin muistutti kilvan Jesseä pyytämään apua missä tahansa, oli se sitten ruotsinläksyjä tai kiusaajien taltuttamista. Jesse ei pahemmin tarvinnut apua, läksyt olivat helppoja eikä häntä juuri kukaan kiusannut, mutta olo oli mukavampi, kun tiesi, että isosisarukset katsoivat perään. 

Heljä oli viimein saanut taivuteltua kaikki sisaruksensa (kuvaannollisesti) saman pöydän ääreen samaan aikaan. Paljon oli täytynyt säätää, sillä kuusikon aikataulut tuppasivat menemään aina päällekkäin. No, onneksi oli löytynyt sopiva rako. Heljä oli yllättynyt siitä, miten iloinen oli nähdessään perhettään jälleen. Lapset puolestaan olivat hiljaisia, kun talossa oli niin paljon heille vieraita ihmisiä. Saana oli ainoa, joka ylipäänsä puhui mitään, pojat olivat tuppisuina.

”Kerro Herbert-eno vielä, että missä te oikein asutte”, Saana sanoi ja tunki ruokaa suuhunsa saadakseen tekosyyn olla puhumatta enempää.

”Niin kaukana täältä, että et osaa kuvitellakaan”, Herbert pelleili. ”Maailman toisella puolen.”

”Huht hoo”, Saana sanoi suu täynnä possunkyljystä. Hänen enonsa nauroi.

”Tuo teidän äitinne oli hyvin rasittava sisko”, Herbert sanoi ilkikurisesti hymyillen. ”Tai no, on hän edelleenkin rasittava aina joskus…”

”Hei! Minä kuulin tuon!”

Herbert naurahti. ”No joo, piti vain sanomani, että vaikka sisarukset saattavat olla joskus todella rasittavia, kannattaa välit heidän kanssaan säilyttää. Se palkitsee, kun kasvatte isoiksi.”

”Mm. Niin kai sitten”, Saana totesi. Pojatkin kuuntelivat ja nyökkäilivät.

”Uskokaa pois. Minä kyllä tiedän”, Herbert sanoi. ”Minulla on kokemusta asiasta.”

Sillä aikaa Heikki pelaili videopeliä olohuoneessa ja jutteli samalla Heljälle. Valto oli jossain Henrin, Helgan ja Helgen piiritettävänä, kai he halusivat selvittää, mikä mies oikein oli simejään.

”Oletko muuten miettinyt sitä?” Heikki kysyi madaltaen ääntään.

”Mitä niin?”

”No sitä! Kenet heistä aiot lähettää ulkomaille opiskelemaan?”

”Ai niin joo. Se. Ei, en ole vielä miettinyt.”

”Kyllä kai sinä lähetät jonkun heistä? Sinä itse sanoit, että tänne muutto oli elämäsi paras kokemus. Lastesi pitäisi saada kokea sama.”

”Siinäpä se. Haluaisin, että kaikki heistä saisivat kokea sen. Mutta rahat eivät riitä”, Heljä suri. Heikki taputti häntä olalle.

”Kyllä se siitä. Mieti asiaa rauhassa, niin päätös syntyy itsestään.”

”Toivottavasti.”

Heljä ei kehdannut myöntää, ettei ollut uhrannut ajatustakaan koko asialle. Mutta nyt, kun Heikki häntä tästä muistutti, hän ei voinut estää itseään pohtimasta sitä. Mitä enemmän hän mietti, sitä varmempi hän oli, että jonkun lapsista oli päästävä maailmalle. Mutta kenen? Asettaako hän yhden lapsistaan eriarvoiseen asemaan antamalla tälle jotain, mitä muille ei? Heljän olisi korvattava menetys jollain lailla kahdelle valitsematta jääneelle. Eri asia oli, että miten.

*** *** *** *** ***

Heljä oli vakaasti päättänyt bongata lentäväksi lautaseksi uskomansa esineen vielä uudestaan, tällä kertaa paremmin varusteltuna. Hän oli varma, että valonheitinten avulla ufot huomaisivat hänet, sen lisäksi että hän heidät. Hän halusi kyytiin. Edes kerran. Pieni ajelu. Mitä haittaakaan siitä olisi?

”Onko tämä nimenomainen yö sitten juuri se, jolloin taivaalla ei lennä ristin sieluakaan?” hän manasi tuijoteltuaan taivaalle tunteja tuloksetta. Valto ja lapset olivat luonnollisesti koputtaneet sormella otsaansa kuultuaan hänen suunnitelmistaan. Mutta eivät estäneet. Eikä Heljää heidän mielipiteensä kiinnostanut. Ei tässä asiassa.

”Mikä tuo oli?” hän ihmetteli. Taivaalla oli vilahtanut jotain, ihan varmasti oli. ”Voisiko se olla…?”

Esine lähestyi lähestymistään. Musta varjo lankesi Heljän ylle. Hän haukkoi henkeään. Happi ei meinannut kulkea keuhkoissa ollenkaan.

”Se on! SE ON! Se se on! Hei, ufot! Olen täällä! Täällä!”

Alus oli paljon isompi kuin mitä Heljä oli kuvitellut. Hänen ylleen lankeava valo sokaisi hänet. Mitä sitten tapahtui… Siitä hän ei ollut varma.

*** *** *** *** ***

Hän heräsi keskeltä tietä.

Mitä ihmettä… Miten minä oikein tähän päädyin? Mitä tapahtui?

Muistissa oli häiritsevä musta aukko. Heljä kömpi pystyyn. Ai että se teki kipeää, ihan kuin häntäluu olisi murtunut. Hän hoiperteli pois autotieltä. Hyvä, että sentään oli yö, eikä tiellä liikkunut juuri autoilijoita. Päivällä he toisaalta olisivat nähneet hänet paremmin…

”Valto! Valto, et usko, mitä äsken tapahtui!”

Talo oli aivan hiljainen. Heljä katsoi kelloa. Puoli viisi aamuyöllä. Kuinka kauan hän oikein oli ollut poissa? Tuntui kuin tapahtuneesta ei olisi tuntiakaan.

Hän hiipi yläkertaan yrittäen olla herättämättä perhettään. Sitä paitsi, uskoisiko häntä edes kukaan?

Tietysti uskoo. Tiedän ainakin kolme simiä, jotka minua uskovat.

Hän pujahti sänkyyn, pyöri puolelta toiselle ja nousi jälleen ylös. Nukkuminen ei onnistuisi, uutinen täytyisi kertoa saman tien. Avaruuden lapsista Aimos ja Xandier tuskin olisivat hereillä, mutta Migel saattaisi ollakin – tämä oli vasta vähän aikaa sitten aloittanut yliopisto-opinnot ja todennäköisesti ravasi joka ilta ties missä riennoissa. Ehkä tänäkin iltana? Heljä näppäili numeron.

Migel vastasi, kun tuuttausääniä oli kuulunut viisi. Taustalta Heljä kuuli meteliä. Kuten hän oli arvannut, Migel ei ollut vielä nukkumassa. Ei hän tosin ihan hereilläolevaltakaan kuulostanut. Heljä joutui selittämään tapahtuneen hänelle moneen kertaan, ennen kuin tämä viimein tajusi, mistä oli kyse.

”Jaa että ufon kyydissä? Oletko varma?”

”Olen! Muistan sen – tai no, pätkiä siitä. Ja siitä olen varma, etten ainakaan itse kävellyt teleskoopin luota keskelle autotietä.”

”Kuulostaa villiltä. Mutta hei, siistiä.”

”Uskotko minua?”

”Miksen uskoisi.”

Heljä oli helpottunut. He vaihtoivat vielä pari sanaa, sitten Heljä päästi Migelin jatkamaan kemuja.

Kenties… Kenties joku lapsista kiinnostuisi myöhemmin tutkimaan ufoja tarkemmin? Ehkä joku vielä kokee saman kuin hän, ja enemmänkin… Ehkä vielä joskus he kaikki saavat vastauksia kysymyksiinsä.

Heljä nukahti saman tien painettuaan päänsä tyynyyn. Aamulla herättyään kaikki olisi taas kirkkaampaa. Ehkä hän tietäisi senkin, kuka lapsista pääsisi ulkomaille opiskelemaan…

*** *** *** *** ***

http://radola.createforumhosting.com/perija-aanestys-radolan-simprojekti-lc-mantyniemi-ts2-t18974.html << vuodatuksella on ihan ihmeellistä tehdä kunnon linkkiä, joten tuosta noin äänestämään.

Ninnin on tässä(kin) luvussa tarkoitus olla ihan aikuinen, mutta pelissäni hän on yhä yliopistossa, syystä että cheerleader ja heidän pukeutumisensa tonteilla vieraillessaan. Nuorena aikuisena Ninni sentään tyytyy cheerleadermekkoon, mutta minulla on pahoja muistoja eräästä toisesta simistä, joka aikuisiällä ei tyytynyt pelkkään mekkoon, vaan päätti vetäistä ylleen laama-asun... Eli tarinassa Ninni siis on mekostaan huolimatta aikuinen. Piste. Ja anteeksi.

”No, lapset, mitä pidätte uudesta kodistamme?” Heljä kyseli taaperoilta, vaikka tiesi, että nämä tuskin tajusivat tapahtunutta. Yhtä innokkaina he vaeltelivat ympäri huoneita täällä kuin vanhassakin talossa. Heljä puolestaan viihtyi mainiosti. Täällä lapsilla oli tilaa kasvaa ja leikkiä, ja aikuisilla harrastaa. Ja tehdä kaikkea muutakin…

Häistä ei ollut vielä puhuttu, mutta Heljä tiesi, että Valtolla ne olivat koko ajan mielessä. Valto oli ollut valmis sitoutumaan hänen kanssaan jo aikapäiviä sitten, kun taas hänellä itsellään ei ollut kiire mihinkään suuntaan. Hänen puolestaan he voisivat olla kihloissa vaikka koko loppuelämänsä. Ei rakkaus siitä lisääntynyt, että vaihdettiin sormuksia kymmenien silmäparien todistaessa, ja eikö juuri rakkaus ollut parisuhteessa tärkeintä? Mutta naimisiinmeno oli Valtolle tärkeä asia. Heljä oli kyllä valmis ottamaan sen askeleen, kunhan vain aika olisi sopiva. Eikä se vielä tuntunut olevan.

Ensinnäkin hän halusi edetä urallaan ja tehdä tiliä, mutta hänestä tuntui, että vaikka hän raatoi hampaat irvessä, eteni hän tuskin mihinkään. Oli hän onnekseen saanut kalsareiden pyykkäyksen jättää taakseen ja siirtyä puunaamaan vessoja ja pukukoppeja, mutta haaveillessaan urheilu-urasta hän oli oikeastaan haaveillut itsestään peliasussa joukkueen ympäröimänä… Hänen nykyinen tilanteensa oli kaukana siitä. Hän jaksoi töissä joka päivä ainoastaan siksi, että oli vakaasti päättänyt etenevänsä. Joku tyhmä cheerleaderblondi ei häntä estäisi.

Myös rakas tiedeharrastus antoi voimaa arkeen. Lasten synnyttyä Heljä ei ollut ehtinyt käydä Avaruuden lasten kokouksissa niin usein kuin olisi halunnut, joten yhä useammin kokoukset pidettiin hänen luonaan. Silloin hän saattoi vahtia illallista tai kieltää kaksosia syömästä sähköjohtoja samalla, kun vietti ystäviensä kanssa mukavaa iltaa. Joskus myös Valto osallistui kokouksiin, mutta ymmärrettävästä syystä hän tunsi olonsa niissä ulkopuoliseksi. Hän tapasikin käydä pitkällä juoksulenkillä aina kokousiltoina, mikä sopi myös Heljälle. Avaruuden lapset oli hänen juttunsa. Joitain asioita hän ei halunnut jakaa edes Valton kanssa.

Hän ei voinut lakata miettimästä, keitä olivat nuo salaperäiset olennot, joista hänen isoisänsä oli aikanaan saanut alkunsa, ja joiden geenejä paitsi hän myös nyt hänen ja Valton lapset kantoivat. Mistä he tulivat, minkälaisia kykyjä heillä oli? Olivatko he simien kaltaisia vai aivan erilaisia? Jotain inhimillistä heissä täytyi olla, jotta he pystyivät lisääntymään simien kanssa, mutta Heljää janotti saada tietää lisää. Välillä yötaivaita tiiraillessaan hän oli näkevinään jonkin ison avaruusaluksen suhahtavan ohi, mutta se katosi niin nopeasti, että hän varmasti vain kuvitteli. 

Kauppareissulla hän sattui huomaamaan lehtitelineessä uusimman tiedelehden, jonka senkuinen numero käsitteli yksinomaan avaruustutkimusta ja siinä tapahtunutta edistystä. Heljä luki kannen ja selaili lehteä, kunnes nyrpeä kassapoika käski häntä ostamaan lehden. ”Tämä ei ole mikään kirjasto!”

Heljä heitti lehden ostoskoriin. Ei viisitoista simoleonia niin paha hinta ollut, etteikö sitä olisi voinut yhdestä lehdestä pulittaa.

”Voi kun söpöä, kummajainen on kiinnostunut muista kummajaisista.”

Heljä tunnisti äänen välittömästi. Veri kiehahti hänen sisällään, kun hän kääntyi ivallisesti hymyilevän Ninnin puoleen.

”Mitä sinä nyt haluat?” hän tiuskaisi. Hän ei voinut itselleen mitään, tuon pärstän näkeminen ärsytti välittömästi. Olisi ollut tyylikkäämpää, jos hän olisi voinut käyttäytyä sopivan ylimielisesti Ninniä kohtaan, mutta kauna hänen tulevaisuutensa pilaamisesta kyti syvällä.

”Ai mitä minä sinusta haluan? Kuka muka jotain sinusta haluaisi? Tuollaisesta vihreästä sammakosta!”

”Eikö tuo ole jo kulunut vitsi? Tuota kuulin viimeksi fuksivuonna. Mielikuvituksesi on jäänyt jumittamaan”, Heljä tokaisi.  ”Jos sinulla ei ollut muuta asiaa, lähdenkin tästä. Minulla on perhe ruokittavana.”

Ninni jäi katselemaan, kun Heljä marssi pää pystyssä kassalle eikä enää vilkaissutkaan taakseen. Perhana. Tuon murtaminen kävi vaikeaksi. Ninni oli kuvitellut, että Heljä olisi ollut täysin lyöty tajuttuaan unelmauransa saavuttamattomaksi, mutta jostain kummasta tämä oli saanut lisää puhtia. Pakko häntä on hieman ihailla, Ninni mietti. Samassa tilanteessa hän itse olisi ryöminyt epätoivon syövereissä jo pidemmän aikaa.

Hänkin selaili lehtihyllyä ja mietti samalla asioita koskien Heljää. Outoa kyllä, tämä vaikutti ihan normaalilta similtä. Mutta miksi ihmeessä hänen silmänsä ja ihonsa sitten oli niin outo? Jotain vikaa hänessä oli pakko olla.

Hänen käteensä sattui sama lehti, jota Heljä oli katsonut. ”Hmm… Ehkä pitäisi tutustua tähän ilmiöön hieman tarkemmin.”

*** *** *** *** ***

Kun Avaruuden lapset seuraavan kerran kokoontui, se tapahtui jälleen Heljän luona. Valto oli töissä, ja Heljä käytti vapaailtansa lasten paimentamiseen. Hän toivotti ystävänsä siitä huolimatta tervetulleiksi luottaen siihen, etteivät nämä ehdoin tahdoin herättäisi taaperoita Heljän saatua heidät nukahtamaan. Xandier oli poissa vatsataudin vuoksi, joten heitä oli kaiken lisäksi yksi vähemmän melua pitämässä.

Kukaan ryhmän jäsenistä ei tiennyt, että sinä iltana heitä oli tontilla Xandierin poissaolosta huolimatta neljä. Salaperäinen varjo vilahti pihan poikki ja jäi olohuoneen ikkunan alle kuuntelemaan kokousta.

”Minulla on tärkeää kerrottavaa”, Heljä aloitti, kun muut olivat päässeet istumaan. ”Jos olette lukeneet uusimman Tieteen kehitys-lehden, niin tiedätte, mistä puhun. Puhun avaruusolennoista.”

Tunnelma huoneessa sähköistyi. Pojat imivät Heljän sanoja sisäänsä kuin ilmaa.

”Heitä on nähty”, Heljä jatkoi. ”Heistä on saatu kuvia. Monet simit, jotka tähän asti ovat vaienneet, ovat astuneet esiin ja kertoneet kokemuksistaan. Kuinka he ovat saaneet jälkeläisiä näiden olentojen kanssa. Näistä alieneista ei tähän asti olla tiedetty paljoakaan, mutta Tieteen kehityksen artikkeli antaa ymmärtää, että jokaisella meistä voisi olla mahdollisuus vierailla heidän luonaan, jos vain haluamme.”

Aimos ja Migel vilkuilivat toisiaan. ”Kuinka se muka olisi mahdollista? Ja mitä me siitä hyödymme? Kyllähän me olemme jo pidempään aavistelleet, että juuremme ovat maapallon ulkopuolella, mutta siitä huolimatta ei tunnu turvalliselta reissata tapaamaan alieneita. Emme tiedä heistä tai heidän tarkoitusperistään yhtään mitään.”

”Haluavatkohan he edes tavata meitä?” Migel kysyi epäillen. ”Ehkä he eivät välitä jälkikasvustaan pätkän vertaa. Ehkä he eivät tunnista meitä ja tappavat meidät, jos tunkeudumme sinne.”

”Älkää nyt viitsikö”, Heljä puuskahti. ”Miksi he olisivat vaarallisia? Simit ovat olleet heidän kanssaan tekemisissä iät ja ajat. Heidän geenejään on simkunnassa nytkin, ja tilastojen mukaan vain vähemmistö heistä syyllistyy elinaikanaan minkäänlaisiin rikoksiin. Sairauksiakaan heillä ei juuri todeta, ei henkisiä eikä fyysisiä.”

Pojat eivät yhäkään näyttäneet vakuuttuneilta.

”Selvä sitten”, Heljä huokaisi lopulta. ”Jos te ette lähde yrittämään, minä teen sen itse. Kerron heille sitten terveisiä teiltä.”

Kokous päättyi vaisuissa tunnelmissa. Ensimmäistä kertaa Heljä oli pettynyt ystäviinsä. Hän olisi halunnut heidät mukaan etsimään yhteisiä juuria, tapaamaan kaukaisia sukulaisia. Miten tässä nyt näin oli käynyt? Mokomat pelkurit.

Vai että alieneja, Ninni mietti. Hänen suunsa levisi ilkeään hymyyn. Tiesin, että siinä sammakossa on jotain pielessä. Saisikohan tästä irti jotain käyttökelpoista?

Hän hykerteli itsekseen ja hiippaili metsään, tarkkana siitä ettei häntä huomattu.

*** *** *** *** ***

”Huomenta, kulta”, Valto toivotti kepeästi. Heljä oli vielä puolinukuksissa, mutta vääntäytyi silti ylös sängystä. Tänään oli työpäivä, jälleen kahdeksan uuvuttavaa tuntia tiedossa vessoja kuuraten.

”Mitä kello on? En kai ole myöhässä?”

”Et, et ollenkaan. Ihan rauhassa vain. Olen tehnyt sinulle aamupalaa.”

Ihanaa ystävällisyyttä, mutta Valto kuulosti hermostuneelta. Ihan kuin hän tietäisi jotain, mitä ei halunnut Heljän tietävän.

”Missä päivän lehti on?” Heljä huikkasi. Riisimurot eivät maistuneet ollenkaan niin hyviltä kuin painomusteen seurassa.

”Minä, öh, luen sitä vielä. Saat sen ihan kohta”, Valto huudahti takaisin. Jokin miehen äänessä sai Heljän puolustuskannalle.

”Ei kai siinä noin kauan voi mennä? Tulen hakemaan sen nyt.”

”Hyvä on, hyvä on. Tuon sen sinulle.”

Valto tuli hänen luokseen lehti kourassaan, ja Heljä nappasi sen häneltä. Avatessaan sen ja nähdessään suuren otsikon hän käsitti, miksi Valto oli halunnut pitää lehden piilossa häneltä.

”Miten ihmeessä se lehmä on saanut tietää keskusteluistamme???”

Juttu ei ollut kaunista luettavaa. Hänet leimattiin jonkinnäköisen kultin johtajaksi, joka halusi raivata simit pois tieltään ja antaa avaruusolioiden asuttaa maapallon. Artikkeli leimasi hänet seinähulluksi. Ei siinä muuten mitään, mutta häntä ei ollut vaikea tunnistaa kadulla. Ja juttu sai hänet takuulla painumaan simien mieliin.

Heljä taitteli lehden pois. ”Pomonikin on takuulla lukenut tämän. Kaikki tanssivat nyt Ninnin pillin mukaan.” Lähdettä jutussa ei ollut mainittu, mutta Heljällä ei ollut epäilystäkään, etteikö jutun lähde olisi ollut juurikin Ninni.

”Mitä aiot nyt tehdä?” Valto kysyi. ”Et kai anna hänen käyttäytyä noin?”

”En tietenkään. Aion antaa hänelle opetuksen.”

Valto nyökkäsi. Juuri noin hän oli olettanutkin Heljän vastaavan.

*** *** *** *** ***

Ninni työskenteli isänsä toimistossa, kuten tavallista. Hän näpytteli tottuneesti tietokonetta, tarkkaili diagrammeja ja teki tarviketilauksia.

Työ ei ollut mitään maailman hohdokkainta, mutta päihitti vessojen kuurauksen. Ninni oli tyytyväinen, että hänen isänsä oli menestyvä ja varakas. Hän oli pienestä pitäen tottunut ylelliseen elämäntyyliin eikä luopuisi siitä mistään hinnasta. Jos se tarkoitti, että hänen täytyi viettää loppuelämänsä nenä tietokoneen ruudulla, hän tekisi sen mukisematta.

Kiero tyytyväisyyden tunne valtasi hänet, kun hän ajatteli Heljää. Siellä se kuuraa pönttöjä. Ja nyt sille vielä nauretaan. Kohta se saa varmasti potkut, aivan varmasti.

Hieman häntä kirpaisi, kun hän ajatteli Heljän lapsia, jotka kärsisivät. Mutta kai sillä Valtolla on töitä. Eivät he ihan puille paljaille joudu. Aina se sammakko voi sitä paitsi mennä paistamaan ranskiksia.

Ikkunalasiin kolahti jokin. Varmaan kivi, Ninni mietti eikä kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Sitten kolahti uudestaan. Ärtyneenä hän kohotti päätään.

”Kakarat, älkää heitelkö kiviä ikkunaan!”

Pihalla ei kuitenkaan olut ketään. Ninni jatkoi töitään vilkuillen samalla epäluuloisesti ulos.

Kun ikkunalasiin kolahti kolmannen kerran, ponkaisi Ninni pystyyn ja pyyhälsi ikkunalle. Hän avasi sen ja katsoi ympärilleen, kunnes huomasi maassa kiven, johon oli sidottu paperi. Ninni levitti paperin pöydälle ja luki sen. Hän ei ollut uskoa silmiään. Tämä on jotain pilaa. Varmasti on.

Paperissa luki:

Me olemme tarkkailleet sinua pidemmän aikaa, Ninni Jalonen.

Kansamme joutui hiljattain sotaan ja menetimme kuningattaremme. Simien ja avaruusolentojen välisen rauhan takaamiseksi olemme päättäneet, että uuden kuningattaren on oltava sim. Olemme tulleet suurimmassa yksimielisyydessä siihen tulokseen, että olisit mitä oikein henkilö siihen tehtävään.

Odotamme sinua metsän reunalla ensi maanantaina kello 23, josta saattajamme noutavat sinut aluksellamme ja tuovat sinut uuteen kotiisi. Olet suuresti ylistetty, Teidän Majesteettinne.

Nöyrimmät kunnianosoituksemme,

avaruuden asukit

Ei Ninnillä ollut aikomustakaan lähteä avaruuteen jonkun sammakkolauman hallitsijaksi, ehei. Mutta jos näitä otuksia oli olemassa – aivan varmasti oli, Heljä oli siitä todiste – niin hän halusi nähdä ne omin silmin. Siksi hän maanantai-iltana hiippaili metsään ja piiloutui kuusenoksien suojiin. Puhdasta uteliaisuutta se oli, ei mitään muuta. Ehkä hän saisi jopa valokuvan muistoksi.

Missä ihmeessä ne alienit oikein ovat? Ninni mietti. Kello oli kolmea yli yksitoista, hän oli hieman myöhässä. Ketään ei näkynyt missään. Hän kohottautui ylemmäs. Jos minua on vedetty nenästä, on hyvä, ettei kukaan ole näkemässä. Maineeni sentään säilyy.

Aivan yhtäkkiä joku tarttui häntä käsivarresta. Hän kirkaisi.

”Päästä minut! Apua! Ei!”

”Kuningattaremme on saapunut!” huusi muukalainen. Ninnin sydän jyskytti. Se oli sittenkin totta! Ne löysivät minut ja kaappaavat planeetalleen! Hän tavoitteli puhelintaan, mutta se luiskahti hänen sormistaan ja putosi nurmikolle. Olento raahasi hänet syvemmälle metsään.

Kauhukseen hän näki lisää vihreitä kummajaisia. He hymyilivät hänelle ja kumarsivat tervehdykseksi.

”Tervetuloa ylhäisyys. On ilo saada teidät mukaamme.”

”Ilo on teidän puolellanne! Ette voi noin vain kaapata simejä! Minulla on oikeuteni!” Ninni kiljui.

”Valitettavasti ne oikeudet eivät päde meidän maassamme”, yksi olennoista sanoi ja hymyili leveämmin. ”Olen varma, että viihdytte luonamme. Aivan ensimmäiseksi saatte maistaa herkullista avaruusmatososekeittoa!”

"EI! EN HALUA! PÄÄSTÄKÄÄ MINUT SENKIN KURJAT VIHELIÄISET –”

”Saitko kaiken videolle?”

Puiden takaa kuului äänekäs naurunremakka. Ninni tunnisti äänen. Voi ei. Ei kai –

”Ilmeesi oli sanoinkuvaamattoman upea”, Heljä hihitti. ”Saanko esitellä Migelin, Xandierin ja Aimoksen. Ei kun ai niin, näitkin heidät varmaan eilen vakoillessasi asuntoni ulkopuolella.”

Ninniä kuumotti. Heljä heilutti videokameraa voitonriemuisesti hänen kasvojensa edessä.

”Minulla on koko episodi tallessa. Jos et lopeta kiusaamistani, saatan tehdä kivan pienen lyhytelokuvan SinäTuubiin. Pääsisit pääosaan – etenkin tuo viimeisin irvistyksesi!”

”Hyvä on! Viestisi meni perille!” Ninni huusi ja juoksi nöyryytettynä pois paikalta. Heljä ja pojat katsoivat toisiaan ja purskahtivat yhtä aikaa nauruun.

”Voi että, hän se on ilmenäyttelijä! Mikä sääli, että luonteessa on liikaa diivan vikaa.”

*** *** *** *** ***

Ja kuinka ollakaan, seuraavan päivän lehdessä oli korjausartikkeli ja Heljälle osoitetut nöyrät pahoittelut. Myöhemmin Heljä sai vielä kiertoteitse kuulla, että Ninni oli saanut isältään haukut tekojensa vuoksi ja hänet oli alennettu toimiston juoksutytöksi. Heljällä itsellään alkoi tapauksen jälkeen sujua lennokkaasti. Hänen pomonsa uskalsi viimein ehdottaa hänelle koeaikaa erään nuoren jalkapallojoukkueen kapteenina.

”Äiti on jalkapalloilija, ettäs tiesit!” hän leperteli Saanalle, joka kikatti, vaikkei tajunnut ollenkaan mistä oli kyse.

”Voi, Valto! Kiitos ideastasi, se oli aivan loistava! En tiennyt, että olet noin luova”, Heljä hehkutti.

”Mitä vain vuoksesi, rakas”, Valto sanoi ja suuteli kihlattuaan. Hänkin oli oikein tyytyväinen nyt, kun Heljä oikein säteili. Rakasti hän tietysti sitäkin Heljää, joka siivosi stadionin vessoja, mutta tämä kunnianhimoinen ja innostunut Heljä oli todella kuumaa kamaa.

”Valto muuten. Olen miettinyt… Meidän pitäisi pitää häät.”

Valto oli yllättynyt mutta mielissään. ”Niinkö? Oletko oikeasti sitä mieltä?”

”Totta kai. Pidetään häät niin pian kuin vain mahdollista. Ja minä haluaisin oikeastaan vielä yhden lapsenkin.”

”Sinullahan on halut”, Valto nauroi. ”Ei minulla mitään sitä vastaan ole. Pidetään häät! Hankitaan lapsi!”

He löivät päivän lukkoon ja aloittivat valmistelut. Ja viettivät tietysti kaikki yöt yhdessä lapsentekopuuhissa, kunnes eräänä aamuna Heljä viimein heräsi pahoinvointiin ja oli siitä ylen onnellinen. Häiden aikataulua vain pitäisi kiirehtiä, kun hän vielä mahtui mekkoonsa.

Lopuksi: häät

Heljä ei tykännyt ollenkaan häälookistaan :P No, ei voi mitään, koska minä tykkäsin (;

Missä aidot ystävät ovat ystävänsä häissä vihkitoimituksen ajan? No, tietenkin talon kuistilla!

Kaksoset eivät tule toistensa kanssa toimeen sitten ollenkaan. Mutta siitä lisää ensi luvussa.

Hyvin alkaa avioliitto, Heljää haukotuttaa Valton jutut jo valmiiksi :D

Kunnon kesähäihin kuuluu pieni vesisota :D

Olen niin onnellinen, että taaperoikä on noiden kahden osalta ohi! Niiden hoitaminen oli ihan hirveää, koko ajan oli joku asia huonosti :p Mutta no, en usko että tuo lapsuuskaan sen helpompi on...