Kuukausien kuluessa raskausmahakin alkoi näkyä ja tuntua, onneksi Bert sentään auttoi sen minkä pystyi. Hän oli koko ajan tukenani, välittämättä siitä, miten tunteeni saattoivat muuttua nopeasti. Saatoin olla onnellinen ja taas seuraavassa hetkessä itkeä.

En tiedä miten olisinkaan selvinnyt tästä kaikesta ilman Bertiä. Hän oli kanssani myös silloin, kun kävin äitiysneuvolassa tutkimuksissa sitä mukaa, kun vatsa kasvoi. Erään kerran olimme jälleen äitiysneuvolassa, kun minua juuri ultralla tutkiva lääkäri äkkiä vaikeni ja tuijotti näyttöä kulmat kurtussa.

Tietenkin pelästyin ja Bert otti minua kädestä, kuin kertoakseen, että oli läsnä ja tukisi minua, olipa lääkärillä sitten mitä tahansa sanottavaa.

”Hmm... tätä olinkin epäillyt jo hetken, mutta nyt se on jo varmaa”, lääkäri totesi ja katsoi minua.

”Mikä?” Kysyin epävarmana ja rutistin lujasti Bertin kättä.

”Te saatte yhden sijasta kaksi lasta”, lääkäri sanoi ja hymyili.

”Kaksi”, sanoin pöllämystyneenä, ”uskomatonta.”

”Aivan, kaksi”, lääkäri sanoi päätään nyökyttäen, ”lisäksi kaikki näyttäisi olevan hyvin niin sinulla, kuin syntymättömillä lapsilla”, hän lisäsi.

En tiennyt mitä sanoa, sillä uutinen oli yllättänyt minut täysin. Olin tietenkin onnellinen, vaikka tiesinkin, että meillä tulisi olemaan nyt tuplaten tekemistä ja huolehtimista.

”Minä... kiitos”, sain viimein änkytettyä ja katselin hellästi vatsakumpuani, jonka sisällä kasvoi kaksi pientä ihmettä.

Lääkäri hoiti tutkimuksensa loppuun ja me pääsimme pian lähtemään.

***

Meidän olisi totuteltava ajatukseen, että yhden sijasta saisimme kaksi pienokaista. Se tietysti tarkoitti myös sitä, että vauvanhuoneeseen tarvitsi lisätä muutamia kapistuksia ja tietenkin hoitotarvikkeita, joita nyt piti olla tuplamäärä. Me siis ostimme puuttuvia tarvikkeita ja huonekaluja, että kaikki olisi valmista, kun pienokaiset lopulta syntyisivät.

Samoihin aikoihin saimme tietää, että rattijuoppo, jonka vuoksi olimme menettäneet Herbertin, oli jäänyt lopulta kiinni. Hän oli jälleen kerran ajellut humalassa, tällä kertaa tosin varastetulla autolla, kun poliisi pysäytti ja pidätti hänet.

Tuntui vaikealta mennä oikeuteen, jossa käytiin läpi se kaikki, mitä tapahtui ja revittiin auki ne haavat, jotka hiljalleen olivat alkaneet parantua. Kaikkein vaikein hetki oli se, kun syyttäjä näytti kuvat tutkinnan aikana otetut kuvat. Se sai kyyneleet kihoamaan niin minun, kuin Bertin silmiin. Me pidimme toisiamme kädestä ja taisin jälleen puristaa hänen kättään aika lujaa, vaikkei hän inahtanutkaan.

Emme halunneet katsoakaan mieheen, joka oli vienyt meiltä jotain niin rakasta ja tärkeää, ettei sitä voisi mikään maailmassa korvata. Ilmeisesti mies itsekin sen jossain määrin tajusi, sillä sen mitä nopeasti vilkaistessani näin, oli hän penkissään kasaan painuneena ja mahdollisimman pienenä. Kai hän oli viimeinkin käsittänyt, mitä oli tehnyt.

Olimme helpottuneita, kun oikeuskäsittely viimein päättyi ja tuomio julistettiin. Me pääsimme lähtemään kotiin, kun taas mies vietiin poliisin saattelemana vankilaan.

Kun hän sattui kohdallemme, hän näytti hyvin katuvalta, katsoessaan meihin.

”Minä... tuota... Anteeksi”, hän sopersi hiljaa ja jatkoi sitten matkaansa.

Me emme saaneet sanaakaan sanotuksi, mutta toisaalta tuo pieni ele helpotti oloamme hieman, vaikkei tietenkään veisi tuskaa ja surua koskaan pois.

***

Aika kului ja minä paisuin aika lailla. Tuli joulu, jonka vietimme kahdestaan, kun ei meillä kummallakaan ollut sukulaisia, joiden luona käydä. Sitä paitsi, halusimme muutenkin olla rauhassa.

Joulu tuli ja meni rauhallisissa merkeissä. Vatsani kasvoi ja juuri ennen joulua sotilaalliselta taholta tai mikä se sitten lieneekään meille lähetettiin viesti, jossa ilmoitettiin että vaara oli saatu minimoitua niin, ettei tuota elintoimintoja mittaavaa ranneketta ollut enää tarvetta pitää.

Olikin varsin vapauttavaa saada se painava kapistus pois kädestä, sillä se oli ollut tai ainakin minusta tuntui, että se oli ollut koko ajan vain tiellä ja muutenkin hankala.

Tuosta menikin kuukausi ja minun synnytykseni käynnistyi. Tälläkin kertaa Bert oli tukenani ja myöhemmin kotiuduttuani auttoi pienokaisten hoidossa. Me olimme jälleen vanhemmat, vaikka eihän se tietenkään poistanut ikäväämme ja suruamme, jota yhä tunsimme.

Pienet kaksosemme saivat nimekseen Heljä ja Henri. Heitä kasvatin rakkaudella, kuten myös Bert, sen minkä töiltään ehti. Hän tosiaan oli hankkinut itselleen töitä, kun ei osannut olla alallaan vammastaan huolimatta. Hän sai töitä merentutkimuslaitoksesta, jossa tarvittiin toimistotyöntekijää ja se sopi ja pääsihän hän aina välillä tutkimusaluksen mukaan, kuin myös sukeltamaan, mikä hänelle oli eräänlaista vapautta.

Itse en ollut vielä hankkinut töitä, sillä ajattelin, että hoitaisin ensin lapsemme sen ikäisiksi, että pärjäisivät paremmin keskenään ja hankkisin sitten itselleni töitä.

Tänä aikana virisi mielessäni uusi aate. Olin lukenut noituudesta, lähinnä netistä ja kirjaston kirjojakin selaillut, mutta kovin paljoa en ollut vielä tietoa löytänyt, mutta eräällä keskustelupalstalla joku toinen simi kertoi minulle, että noituuden avulla voisi olla mahdollista tuoda kuolleita takaisin elävien kirjoihin, enkä nyt puhu aaveista tai zombeista tai vampyyreista.

Minä aloin entistä päättäväisemmin ottaa selvää tästä asiasta ja lopulta tapasin naisen nimeltä Emma. Hän oli oikea noita tai niin hän kertoi minulle ja lopulta uskoin, kun hän näytti minulle jotain, mitä kovinkaan moni elävä simi ei ollut koskaan nähnyt.

Me tapailimme ensin muutamia kertoja, kunnes ystävystyimme ja minä kerroin hänelle tarinani. Jokin aika tästä, hän antoi minulle juoman, joka muutti minut hyväksi noidaksi ja kertoi minulle loitsun, jonka avulla saisin kuolleet herätettyä henkiin. Tietenkin hän varoitti, että olisin hyvin tarkka siinä mitä tein, sillä jos loitsu ei onnistuisikaan, henkiin herättäminen menisi hirveällä tavalla pieleen.

Minä odotin, että Bert lähti töihin, laitoin kaksoset päiväunille ja painuin salaiseen huoneeseeni, jossa aloin loitsia. Keskitin kaiken kykyni, tunteeni ja taitoni tuohon loitsuun, sillä halusin sen onnistuva ja halusin saada pienen poikani takaisin.

Loitsua piti lukea useampi kerta peräkkäin ja minä tein niin ja se tosiaan alkoi tuottaa tulosta. Keskelle huonetta ilmestyi väräjävä valopallo, johon alkoi hiljalleen muodostua pienen pojan ääriviivat. Minä jatkoin loitsun lukua ja sitä mukaa nuo ääriviivat vahvistuivat vahvistumistaan ja valo kirkastui, kunnes äkkiä katosi ja huone oli vain normaalin hämärästi valaistu.

Katselin säikähtäneenä ympärille, sillä pelkäsin tietenkin loitsun epäonnistuneen, mutta näin ei onneksi ollut, sillä ilokseni näin pienen Herbertini istumassa kivisellä lattialla ja hymyilevän iloisesti.

Varovaisesti laskin taikasauvan kädestäni vieressäni olevalle pöydälle, minkä jälkeen melkein juoksin poikani luokse ja nostin hänet syliini.

”Voi Herbert”, minä kuiskasin ja tunsin miten kuumat kyyneleet alkoivat hiljalleen vieriä poskilleni.

Vaikka olin onnistunut, tuntui tämä kaikki niin epätodelliselta ja minä pelkäsin että tämä uni loppuisi pian. Jouduin jopa nipistämään itseäni, varmistaakseni, että olin aivan varmasti hereillä.

Halasin hellästi poikaani ja silittelin hänen pörröisiä hiuksiaan, ihan vain koska halusin varmistua siitä, että hän todella oli siinä minun sylissäni, elävänä ja terveenä.

Vein Herbertin olohuoneen puolelle, jossa me yhdessä odotimme Bertiä saapuvaksi kotiin. Kaksoset olivat yhä vuoteissaan ja nukkuivat tyytyväisinä. Aika tuntui kovin pitkältä ja kuin se olisi hidastunut, mutta lopulta saapui iltapäivä ja Bert.

Voi hänen ilmettään, kun hän rullasi sisälle ja näki Herbertin leikkivän lattialla uusilla leluilla, joita olimme kaksosia varten hankkineet, vaikka nämä vielä siinä vaiheessa olivatkin vielä liian pieniä leikkiäkseen.

***

Aika kului ja niin Herbert, kuin kaksosetkin kasvoivat ja minä olin taas raskaana. Herbert aloitti koulunsa, kun taas kaksoset opettelivat kävelemään ja puhumaan.

Aika tuntui kiitävän vauhdilla, eikä sitä tosiaan jäänyt kovinkaan paljon omaa aikaa, kun oli yksi isompi ja kaksi pienempää rasavilliä hoidettavana. Mutta enimmäkseen he kaikki osasivat olla oikein kiltisti. Viimein koitti jälleen synnytyksen aika ja sain pienen pojan, joka nimettiin Heikiksi. Sen jälkeen aika menikin taaperoiden opettamisessa, pikkuisen vaipan vaihdossa ja syöttämisessä.

Se vain, että jäi minulle ja Bertillekin hieman omaa aikaa, eikä näin ollen taaskaan mennyt pitkääkään aikaa, kun huomasin jälleen olevani raskaana. Käytyäni ultrassa sain tietää, että odotin jälleen kaksosia. Minä olin toivonut ettei olisi kovinkaan montaa tullut, mutta sen päätimme yhdessä Bertin kanssa, ettei enempää lapsia tämän jälkeen tai meille ei jäisi yhtään yhteistä aikaa, kun jo nyt neljässä lapsessa oli tarpeeksi, saati sitten kun niitä olisi vielä kaksi lisää.

Aika hurahti jälleen kerran ohitsemme ja taaperokaksoset kasvoivat lapsiksi ja Heikki taaperoksi. Sain siis vähän rauhaa kun lapsista kolme oli jo sen ikäisiä, että osasi olla itsekseenkin. Meidän tietenkin piti katsoa, että saivat läksynsä tehtyä, kun tuppasi ne leikit yhä kiinnostamaan enemmän kuin läksyt.

Mutta minä en antanut periksi, sillä halusin lapsilleni hyvän tulevaisuuden, eikä huonot numerot sanottavasti auttaisi siinä. Mietinkin, että sitten kun kaikki, jopa syntymättömät kaksosenikin, olisivat kouluiässä, voisin yrittää saada heidät kaikki yksityiskouluun, josta olisi vieläkin paremmat mahdollisuudet päästä hyvään yliopistoon hankkimaan lisäkoulutusta tulevaa elämää varten.

Kuten sanottua, kun tekemistä on paljon, aikakin kuluu siivillä, vaikka se tekeminen ei ehkä aina ole sitä mieluisinta, mitä haluaisi tehdä. Mutta kun nyt kerran olimme lapsia päättäneet näinkin monta hankkia, niin toki heidät hoitaisimme ja kasvattaisimme parhaamme mukaan.

Kun itselleni jäi aikaa, kolmen lapsen ollessa koulussa ja taaperon ollessa päiväunilla, saatoin taas lukea loitsukirjaa, sillä halusin löytää sieltä jotain, josta olisi apua Bertille. Vielä en ollut löytänyt mitään sopivaa ja sen lisäksi en oikein luottanut taitoihini. Oli eri asia kutsua kuolleita manamailta takaisin elävien pariin, kuin korjata vioittuneita luita ja hermoja. Sillä yksikin väärä loitsu tai liike ja kaikki olisi turhaa ja saattaisi mennä jopa huonompaan suuntaan.

Tosin saattoi olla, että olin ehkä lukenut liikaakin Harry Pottereita, joista mieleeni tietenkin jäi kummittelemaan se täysin tumpelo opettaja, Lockhart, toiselta vuodelta, joka onnistui korjaamisen sijasta kadottamaan kaikki luut Harryn kädestä. Sehän oli vain fantasiaa, mutta silti en halunnut että luut tai mikään muukaan katoaisi Bertin selästä tai vielä jotakin pahempaa, joten ainakaan vielä en kokeilisi taitojani häneen.

Aika kului ja minä synnytin kaksoset. Tälläkin kertaa tyttö ja poika, jotka nimettiin Helgaksi ja Helgeksi. Tästä ei mennytkään pitkää aikaa, kun Heikki kasvoi taaperosta lapseksi. Niinpä minulle jäi reilusti aikaa hoitaa kaksosia sillä aikaa, kun kaikki neljä lasta olivat päivät koulussa.

****

Tähän loppuun pieni väliaikatieto lapsukaisista:

Herbert, Skorpioni 7-4-9-8-7-1

Heljä, Skorpioni 7-7-10-1-5

Henri, Jousimies 7-1-9-10-1

Heikki, Skorpioni 7-5-10-8-1

Helga, Skorpioni 7-3-9-6-1

Helge, Kauris 7-7-1-8-5

Lisää tietoja pistän lapsukaisista sitten kun kasvavat teineiksi ja valitsen heille tavoitteet.