hei kaikki! :) chikikan vuoro pyrähti käyntiin ja tässä on ensimmäinen tekemäni osa. oon ennen kirjoittanut pääosin kuvapainoitteisia ja humoristisia legacyjä, mutta päätin kokeilla uudenlaista taktiikkaa tämän kanssa. ei tässä muuta, toivottavasti jaksatte lukea tylsät läpinäni ;)

- - - - - - - -

Ei Aatos Mäntyniemi ollut paljoa elämältään odottanut muuttaessaan pois vanhempiensa siipien suojasta. Pienten säästöjensä ja pienen vanhemmilta saamansa rahallisen avustuksen myötä hänellä ei ollut paljoa rahaa käytettävänään, jonka takia hän ostikin paikan halvimmasta löytämästään pikkukaupungista. Koivusatamasta.



Silti surullista 20 neliön yksiötään katsoessaan Aatos tunsi itsensä petetyksi. Vasta sillä hetkellä todellisuus heräsi pojassa: hän oli aivan yksin.



Kuka siis on Aatos Mäntyniemi? Siihen ei poika osaisi vastata itsekään. Hän syntyi vauraiden Mäntyniemien perheeseen kaksosena luullen aina teinivuosilleen saakka olevansa täysin samanlainen kuin muutkin, vain hieman eri värinen. Totuus kerrottiin hänelle noin vuotta ennen hänen muuttoaan, eikä Aatos enää kestänyt sitä miten hänen aiemmin uteliaiksi ja kiinnostuneiksi tulkitsemansa vieraiden katseet olivatkin äkisti vihamielisiä ja halveksuvia. Hän ei ollut yksi heistä. Ja siitä syystä Aatoksen oli pakko päästä pois.



Ennen kuin Aatos saattoi muuttaa, oli hänen löydettävä itselleen opiskelupaikka. Soitettuaan ensin kolmeen eri paikkakuntien lukioihin, aukesi paikka viimein Tähylän lukiosta (joka tunnettiin myös nimellä Tyhmälän lukio oppilaidensa tasosta johtuen). Ikävä kyllä, opiskelusta ei rahaa kuitenkaan saa, ja niinpä Aatoksen oli pakko ottaa opiskeluidensa rinnalle myös pätkätöitä. Peruskoulun kattavilla opinnoilla vaihtoehtoja ei ollut montaa, ja Aatos päätyi Koivusataman nuhjuisen tiedekeskuksen lasien kiillottajaksi. Ei mikään imartelevin homma, mutta raha on rahaa.



Jo ensimmäisinä päivinä Aatokselle selvisi se työtaakka, minkä alle oli itsensä asettanut. Aamulla kahdeksalta hän lähti kouluun, opiskeli yhteen, ehti syödä ja kahdesta kuuteen teki töitä. Kuudelta hän oli henkisesti ja fyysisesti aivan poikki. Hänen nukkumansa yöunet saattoi laskea yhden käden sormilla, kun oli jo pakko taas herätä ja tehdä läksyt.




Työpaikalla oli niin hyviä kuin huonojakin päiviä. Nopeasti Aatos ylennettiin koekaniiniksi, jossa poika sai aina pelätä henkensä puolesta. Onneksi hän palasi töistä joka kerta takaisin ehjin nahoin, mutta samaa ei voinut sanoa työpaikkansa kahvinkeittimestä, jonka hän onnistui rikkomaan. Vahinko veloitettiin tietenkin hänen palkkapussistaan, jonka pohja oli jo valmiiksi näkyvillä.




Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, osoittautui ettei hän ollut naapuruston pidetyin asukas. Nopeasti hänen kanssaopiskelijoidensa suusta kantautuivat mitä törkeimmät ja kauhistuttavimmat juorut koko peräkylälään räänvihreästä outolinnusta. Koulun käytävillä kummallisen väristä poikaa välteltiin, eivätkä opettajatkaan tuntuneet viihtyvän hänen kahdenkeskisessä seurassaan kovin kauaa. Aatoksen synkeä mieli pimeni entisestään.



Lopulta koitti kuitenkin viikonloppu ja vihdoin Aatoksen yötä päivää kestänyt aherrus palkittiin. Hän oli alkanut hiljalleen voittamaan opettajia puolelleen vaatimattomalla persoonallaan ja huolellisesti tehdyillä kotitehtävillään. Lisäksi hänellä oli edessään viikonloppu, josta lauantai oli työvapaa päivä. Ensimmäistä kertaa hänellä olisi mahdollisuus astua ulos rötisköstään ja nähdä ympäröivä maailma.



Samana iltana hänen ovellaan kävi koputus. Tyttö oli nimeltään Amanda ja toimi hänen koulussaan oppilaskunnan hallituksen pääjäsenenä. Amandan tehtävänä oli varmistaa, että uudet oppilaat sopeutuivat niin kouluun kuin asuinalueelleenkin. Kätellessään  kohteliaasti hymyilevää tyttöä, ei Aatokselta jäänyt huomaamatta tämän selkeä vaivaantuneisuus. Kuten arvata saattoi, hänenkin korviinsa olivat kantautuneet ne monet juorut. Aatosta ihmetytti yksin jo se, miten tyttö oli ylipäänsä uskaltautunut hänen kotiovelleen.



Koska tilanne ei olisi voinut mennä enää pahemmaksi, päätti Aatos tehdä heti kättelyssä selväksi kuka oikeasti oli ja mistä oikeasti tuli. Hän kertoi kaukaisesta planeetasta naapurigalaksissa ja sen nelisilmäisestä kansasta, jonka jälkeläisenä hänet oli lähetetty Maan päälle tuomaan rauhan. Amanda oivalsi Aatoksen tarinan nopeasti vitsailuksi, ja alkoi nauraa. Jää oli murrettu.



Aatos kutsui Amandan luokseen illalliselle, eikä tyttö osannut kieltäytyä. Katsellessaan Amandan omalaatuisia pöytätapoja, suli Aatoksen huulille varova hymy. Amanda oli ehdottomasti sellainen tyttö, jota hän ei olisi ikinä vienyt kotiinsa näytille. Mutta toisaalta, hänhän ei ollut itsekään palaamassa sinne enää koskaan. Tämä oli hänen kotinsa ja hänen kodissaan toimivat hänen kotinsa säännöt. Aatosta kiehtoi tutustua simiin, joka oli niin paljon hänen oma vastakohtansa.



Kiehtoi… ja paljon. Amanda ei torjunut kevyttä flirttiyritystä, mutta teki pian selväksi, että oli varattu nainen. Aatosta harmitti, mutta hänelle riitti että hän sai edes yhden kaverin. He hyvästelivät toisensa varovaisella halauksella, ja Amanda lähti kohti kotiaan.



Seuraavana päivänä Amanda soitti.
“Hei kuule, Aatos. Tehtävänäni on myös tutustuttaa sinut kaupunkiimme, mutta ikävä kyllä en pääse tänään seuraksesi. Ystäväni Jane lupasi kuitenkin tuurata, ja sovin teille treffit - tai siis tapaamisen - Koivusataman rannalle.”
Aatokselle oli heti selvää, mistä kenkä puristi. Hän oli pilannut suhteensa Amandaan silloin kun oli erheellisesti lähestynyt tätä. Nyt Amandaa pelotti, että Aatos haluaisi jotain heidän välilleen, eikä Amanda ollut valmis seurustelemaan kummajaisen kanssa. He tiesivät molemmat tasan tarkkaan, ettei Amandalla mitään poikaystävää ollut.
“Mikäs siinä”, Aatos vastasi puhelimeen peittäen harmistuksensa ja loihti kasvoilleen tekopirteän hymyn.



Koivusatamalla ei ollut paljoa tarjottavanaan tomerille seikkailijaturisteille. Saarena se ei ollut järin iso ja maisemallisesti oli kuin mikä muukin tahansa vehreä saari. Asukkaat olivat sisäänsä päin syrjäytyneitä muuttolintuja, jotka tahtoivat pakoon kaupungin melskettä perhettä perustaakseen. Ajan myötä saarelle oli kuitenkin syntynyt vankka teinipopulaatio, joka oli saanut saaren suostumaan rakentamaan kaupunkiin jotain keskustaksi kutsuttavan tapaista. Ranta ei ollut keskustaa päinkään, mutta se oli hiljalleen vakiintunut kaupungin parhaaksi menomestaksi, jonne nuoriso kokoontui niin aurinkoa ottamaan, jalkapalloa pelaamaan kuin raikasta brunssiakin syömään.



Jane oli ehtinyt jo paikalle Aatoksen saapuessa, ja he tervehtivät sillä ainoalla tuttavallisella tavalla, joka ei vaatinut paljoa kosketusta, eli kättelemällä. Samalla tavalla kuin Amandakin aiemmin, myös Jane tuntui tuntevan olonsa kovin kiusaantuneeksi Aatoksen läheisyydessä. Hän huomasi tytön vilkuilevan jatkuvasti ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei ketään tuttua ollut lähettyvillä.



Aatos huomasi myös yhden toisen asian liittyen Janeen. Tämä oli järjettömän kaunis. Niin kaunis, että siinä missä Aatos olisi tavallisesti onnistunut murtamaan jään ja tutustumaan tähän uuteen tuttavuuteensa, niin nyt hän jääti todella pahasti. Hän ei saanut paljoa ulos suustaan, ja sen minkä sai, muuttui se matkan varrella väriseväksi soperrukseksi.
Jane tietenkin käytti tilaisuuden hyväkseen ja liukeni paikalta. “Niin, tässä tämä ranta nyt sitten on. Minun on pakko mennä. On paljon… läksyjä.”



Pettyneenä niin itseensä kuin koko tapaamiseen, Aatos päätti mennä rauhoittamaan päänsä jyskettä rannalle. Hän ryhtyi epämääräisesti kasaamaan hiekkaa linnakkeen rakentamista varten, kun äkisti huomasi jotain ihmeellistä silmäkulmastaan.



Hieman etäällä hänestä seisoi matolla mies, joka hallitsi tulta. Tämä liikkui hypnoottisesti hiljaa Aatoksen korviin kaikuvan musiikin tahtiin, vikkelän vaivattomasti kuin gepardi. Hänen ympärillään tuli taipui ja taittui ja leiskui, peittäen välillä miehen kokonaan punaiseen hehkuunsa.



Aatos meni lähemmäs. Hän katsoi miehen maagista liikehdintää tumput suorina ja silmät pyöreinä, käsittämättä lainkaan, miten tuli ei kärvistänyt ainoatakaan karvaa miehen kehossa. Kaislahameinen mies huomasi nopeasti saaneensa yleisöä, ja miehen silmissä pilkahti viileä itsetietoisuus. Äkisti liike oli ohi, ja Aatos kasvokkain miehen kanssa musiikin edelleen pauhatessa vieressä.
“Miten teet sen? En ole ikinä nähnyt vastaavaa.”
Kaislamies hymyili. “Sitä kutsutaan tulitanssiksi, se on suvussani kulkeva traditio. Voin opettaa sinulle, mutta se maksaa totta kai.”
Totta kai. Jos jonkin Aatos oli oppinut yksin eläessään, niin sen, ettei mikään ollut ilmaista. Ja rahaa häneltä ei löytynyt yhtään ylimääräistä. Silti Aatos ei muistanut milloin viimeksi olisi tahtonut jotain niin palavasti. Niinpä hän kaivoi esiin lompakkonsa ja tyhjensi sen karvaana tulitanssijan kämmenelle.



Rahoillaan tulitanssija lupautui opettamaan Aatosta kahden tunnin verran. Kaukaa katsottuna tulitanssi oli näyttänyt hyvin epämääräiseltä liikehdinnältä, mutta sen takana olikin hyvin tarkka liikesarja. Mies näytti aina ensin itse yhden liikkeen, jonka Aatos sitten matki - ilman tulta, tietenkin. Nopeana oppijana Aatos pääsi nopeasti jyvälle lajista, ja kun hän ensimmäisen kerran tunsi tajuavansa koko liikeradan, oli opetus ohi.



Aatos palasi kotiinsa rättiväsyneenä ja kampesi välittömästi sänkyynsä, vaikkei aurinko ollut vielä laskenut. Valoisassa huoneessaan teinipoika näki unta hänen omasta tulitanssistaan sekä yhdestä, tuikesilmäisestä katsojasta. Vielä joku päivä hän opettaisi Janellekin uuden taitonsa salat.