Mäntyniemien taloudessa kaikki oli kuten ennenkin. Aatos oli kiintynyt erityisen kovasti ainoaan tyttäreensä, Inkeriin. Hän oikein vaatimalla vaati, että saisi opettaa lapselleen kaikki tarvittavat taidot koulunkäyntiä varten.



Tämä johti usein siihen, että Aatos oli myöhässä töistään, ja joutui kimppakyydin sijaan tyytymään luutaansa, mikä ei kyllä Aatosta vaivannut lainkaan. Toisaalta, olihan hän itse oma pomonsa, joten kukaan ei tohtinut hänelle myöhästymisestä valittaakaan.



Hovimestari Ravi oli edelleen suuri apu perheen kotitöissä. Ravi ei vain itse kokenut töitään erityisen mielekkäiksi.
“Onneksi en joudu tekemään tätä paskaduunia enää kauaa…” mies mutisi, ja vilkaisi pikaisesti ympärilleen. Kukaan ei ollut kuullut hänen sanojaan ja hyvä niin.



Nuorimman kimpussa hääräilevälle Aatokselle ei jäänyt paljoakaan aikaa huomioida vanhimpia lapsiaan. Jane piti kuitenkin huolen, että pojatkin tunsivat itsensä rakastetuiksi.



Myös Ravi oli aina paikkaamassa puuttuvaa isän roolia kun sitä tarvittiin. Siinä missä Aatos oli “liian väsynyt auttaakseen läksyissä”, Ravilla tuntui aina liikenevän aikaa auttamiseen, vaikka hän se töissä oleva olikin.




Pojat olivat alkaneet löytää omia intohimojaan. Joakimille oli herännyt erityinen innostus luovuuteen ja tämän saattoikin vapaa-ajalla löytää usein joko piirtämästä tai musisoimasta. Kuutti taas oli innostunut mekaniikasta, ja viettikin leluautotallinsa parissa useita tunteja.




Koulunkäynnissäkään ei ollut mitään moitittavaa. Yksityiskoulun opettajat olivat ihastuneet kaksosalienpoikiin, ja niin olivat kanssaopiskelijatkin. Kuutin ja Joakimin elämä maistui, ja hyvältä maistuikin.



Jane oli saanut taas aikaa käydä töissä ja hyvällä tuloksella. Ylennys tuli harva se päivä, eikä elämäntavoite ole enää pitkän matkan päässä.



Poliisin homma ei kuitenkaan aina ollut helppoa. Välillä joutui tekemiseen vaikka minkälaisten ihmisten kanssa - ja hän oli kuin moottoritie tartuntataudeille.



Pelisuunnittelijana Aatos teki suurimman osan töistään kotona. Hän oli ryhtynyt tiiminsä kanssa suunnittelemaan avaruusolentoihin liittyvää peliä ja Aatoksen vähäinenkin vapaa-aika kului nykyään sci-fiä lueskellessa. Yksi teos tosin herätti Aatoksen mielenkiinnon syvemmälläkin tasolla. Lukiessaan sitä, hän huomasi sen olevan enemmänkin tieteellinen opus kuin fiktioromaani. Siinä oli selitetty täysin yksityiskohtaisesti kuinka ihmisiä oli kautta aikojen tullut alieneiden kaappaamiksi, ja se nostatti Aatoksella kylmät väreet. Hänen oli kuitenkin pakko jatkaa lukemista, sillä se osoittautui mitä parhaimmaksi ideapankiksi.




Ennen pitkää peli oli valmis markkinoille ja se tuotti järjettömän summan rahaa. Äkisti kaikki Koivusatamassa ja sitä ympäröivissä kaupungeissa kuhisivat vain ja ainoastaan uudesta pelistä ja siitä, miten realistinen se oli. Aatos ihmetteli tätä. Suurin osa pelin toimivuudesta oli kiitos sen tieteellisen opuksen - mutta sehän oli täyttä soopaa? Miksi simit kutsuivat sitä silloin realistiseksi?



Aatos kohotti katseensa kohti öistä tähtitaivasta. Hän mietti, sydän hakaten vasten hänen rintaansa. Jos - mikäli - opus oli oikeassa… Voisiko hän saada kontaktin omaan sukuunsa? Siihen lajiin, josta Aatos oli kuullut vain huhuttavan, joka kuitenkin vaikutti puolissa hänen geeneistään?



Aatoksen oli pakko kokeilla. Hän noudatti opuksen ohjeita ja nouti itselleen sisältä taskulampun. Hän asetti sen jo kauan toimettomana seisseelle kaukoputkelle ja katseli lumoutuneena miten kirkas valo halkoi taivasta. Aatos otti pikaisesti taskulampun pois. Hänen hengityksensä oli kiivasta ja hänen sykkeensä vaarallisen korkea. Hän vei taskulampun takaisin paikoilleen ja pujahti sänkyyn vaimonsa vierelle.



Seuraavana iltana juhlistettiin Inkerin syntymäpäiviä. Perheen kuopuksesta oli tulossa iso tyttö.



Iso ja häikäisevän sievä tytöstä tulikin. Tytär muistutti kovin Aatosta, mikä teki isästä aiempaakin ylpeämmän.



Samana iltana Aatos palasi kaukoputkelleen. Hän varmisti, että kaikki olivat untenmailla ennen kuin aloitti edellisiltansa puuhan uudestaan. Hänen täytyi saada vastaus kysymyksiinsä, hänen täytyi saada tietää oliko se kaikki tieto totta. Yhtäkkiä taivaalta tuli häntä kohti taskulamppuaan paljon, paljon kirkkaampi valonlähde. Aatos nosti käsivartensa silmiensä suojaksi - hän oli hetkellisesti sokea.



Sitten hän kohdisti rohkeana katseensa kohti valoa… ja näki. Aatos ehti vain kerran haukkoa syvään henkeä, kun hän tunsi jalkojensa irtoavan maankamaralta.

*



Oli aikainen aamu kun avaruusalus ajelehti pitkin maapallon ilmakehää. Tällä kertaa se ei tosin ollut kaappaamassa ketään, vaan jätättämässä onnettoman uteliaan sielun takaisin sinne mistä se oli sen poiminutkin. He olivat jättäneet mieheen pienen muistonkin piruuttaan.



Aatos mätkähti vatsa edellä kovalle maanpinnalle ja näki hetkellisesti katsepiirissään vain pieniä tähtösiä. Hän kohottautui tärisevien jalkojensa varaan ja analysoi näkemäänsä. Koti. Entä muistamaansa? Aatos hieraisi kummastuneena takaraivoaan. Miksei hän kyennyt muistamaan kuin vain hämärästi? Hän nosti katseensa taivaalle ja ehti nähdä vilauksen katoavasta avaruusaluksesta. Sen hän kyllä muisti, kuten abduktionsakin. Mutta mitä sen jälkeen oli tapahtunut?



Aatos palasi sisään vain huomatakseen perheensä olevan vielä untenmailla. Astellessaan olohuoneen ikkunan ääreen ja nähdessään ulkona seisovan kaukoputken Aatos yhtäkkiä muisti. Hänen suunsa loksahti auki ja silmänsä pyöristyivät kauhusta. Ne alienit, jotka hän oli kohdannut… ne eivät olleet samaa lajia kuin hän. Ne olivat erivärisiä, erinäköisiä, erilaisia. Hän oli järkyttynyt. Kuinka monta universumia maailmankaikkeudessa oikein oli? Ja mikä huolestuttavinta, tiesivätkö ne kaikki maapallon, Simelluksen, olemassaolosta?



Inkeri oli perheestä ensimmäinen, joka jaksoi herätä viikonloppuna aikaisin. Aatos kertoi tyttärelleen lapsiystävällisen version yöllisistä seikkailuistaan, mutta unenpöpperöinen Inkeri ei tuntunut ottavan häntä kovinkaan todesta. “Kiva juttu, iskä”, tyttö vain totesi hymyillen pienesti.



Kesken tarinoinnin Aatokselle nousi äkisti selittämätön pahoinvointi. Hän juoksi pöntölle oksentamaan ja huokaisi. Tämä tästä vielä puuttuikin, mokomat alienit olivat antaneet hänelle jonkin inhottavan taudin!



Aatos joutui kuitenkin keräämään itsensä vessan lattialta viiteen mennessä, nimittäin Koivusataman yksityiskoulun rehtori tuli käymään. Kauhukseen Aatos huomasi rehtorin olleen vaihtunut - eikä tämä uusi mies ollut lainkaan miellyttävä. Nähdessään Aatoksen, mies nyrpisti nenäänsä ja jo sillä hetkellä hän tiesi pelin olleen menetetty.



Inkeri ei kuitenkaan pahastunut torjutuksi tulemisesta. “Etkö sinäkin iskä käynyt julkista koulua? Haluan seurata sinun jalanjälkiäsi!”
Aatos hymyili lempeästi. “Kyllä, mutta minulla ei ollut aina helppoa. Onneksi sinä olet sosiaalinen ja helposti lähestyttävä, sovit kouluusi varmasti hyvin!”



Aatoksen onnellisuusmittari oli kohonnut huippuunsa ja nyt hänellä oli tuplaplatina elämäntavoitteensa saavuttamisesta.



Mutta se ei vielä tarkoittanut, etteikö häneen olisi mahtunut vielä uudenlaista elämää. Hän sai huomata kantapään kautta, että hänen tartuntataudiksi luulemansa matkamuisto olikin jotain aivan muuta.



Aatos ei ollut tyytyväinen, ei lainkaan. Jane ei vielä tiennyt hänen olleen ylipäänsä poissa, ja entä sitten kun tämä kuulisi Aatoksen olevan myös raskaana? Ajatus oli ahdistava. Hänen olisi kuitenkin pakko kertoa ja vain toivoa parasta.



Pian Jane pyyhälsikin olohuoneeseen hyväntuulisesti hymyillen. “Huomenta rakas! Oletko lihonut?”
Aatos puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja otti rakastettunsa kädestä kiinni. Jane kohotti kysyvästi kulmiaan ja Aatos pusersi huulilleen väkisin hymyn. Ja alkoi kertomaan. Janen kasvojen sävy muuttui pahoinvoivasta vihreästä vihaiseen punaiseen ja pettyneeseen kalpeaan. Hän ei sanonut mitään. Ei hän osannut, saati kyennyt.



“Sain vasta tänään huomata, että pahoinvointini ei ollut pelkkä sairaus. Jane, minä olen raskaana.”
Jane veti syvään henkeä, ja pudisti päätään kykenemättä käsittämään Aatoksen sanoja. “Sinä lähdit “tapaamaan sukuasi” ilman, että kerrot minulle mitään. Salaat kaikkea minulta kokonaisen päivän ajan - ja ties kuinka kauan pidempään, ellei raskautesi olisi tullut ilmi! Kuinka kuvittelet, että voin ikinä enää luottaa sinuun, jos saatat noin vain pimittää minulta kaiken?”
Aatos ei säikähtänyt Janen sanoja, vaan enemmänkin tapaa, jolla Jane ne ilmaisi. Hän oli nähnyt vaimonsa aikojen saatossa vihaisena, pettyneenä, surullisena. Ei ikinä tällaisena. Kylmän rauhallisena. Se pelotti häntä, pelotti niin.
“Tarvitsen aikaa käsitellä tätä”, Jane lisäsi vielä ja käveli pois. Aatos katsoi vaimonsa perään voimattomana.



Seuraavana aamuna viikonloppu oli ohi ja Inkerin ensimmäinen koulupäivä koitti. Hän asteli koulubussiin iloisesti hymyillen. Hän piti mielessään isänsä ohjeet eikä malttanut odottaa koulun penkille pääsyä.



Yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, oli koulupäivä ohi. Inkeri katsoi todistustaan - se oli yhtä kamala kuin koko päivä oli ollut. Kyyneleet kohosivat pienen tytön silmiin, mutta hän nielaisi ne alas. Hän näyttäisi rohkeaa ja iloista isälleen, sillä tämä olisi vielä vähemmän kestänyt kuulla kaikkia niitä kauheuksia, joita hän joutui koulussaan kokemaan. Jostain syystä opettajatkin pitivät muiden oppilaiden käytöstä hyväksyttävänä, olihan hän se kummajainen, joka ei kuulunut joukkoon.



Illalla oli aika vanhempien poikien kokea teiniyden salat. Aatos katseli poikiaan kummissaan. Niin nopeasti aika kului, ja niin nopeasti pöytä saattoi kääntyä. Hän katsahti vaimoonsa, joka tuijotti ilmeettömänä eteenpäin. Jane väitti yrittäneensä käsitellä asiaa, mutta hänen kasvojensa kalpeus kertoi aivan toista tarinaa.




Sattuma valitsi molemmista pojista suosiotavoitteiset. Joakimia kiinnostaa kokkaavat ja siivoavat vaimot, jotka eivät käytä hattuja. Kuutin sydän sykkii sen sijaan punapäille, jotka maalaavat kasvojaan. Hän ei pidä omasta likinäköisyydestään, joten toivoo, ettei saisi enempää huononäköisiä sukupuuhunsa.



Kasvua juhlistettiin kaksosten kesken kakulla. “En voi uskoa, että olen tuolle tampiolle sukua”, Joakim tuhahti.



Pojista kasvoi oikein komeat kollit ja nyt teini-iässä heidän kasvonpiirteissään pystyy kunnolla havaitsemaan erilaisuudet.

*

no niin, ja nyt on lukijoiden aika päästä vaikuttamaan! pitäiskö mun ottaa aatoksen alienlapset mukaan perijäkilpaan, vaikka ne vähän myöhäiset tulokkaat ovatkin? tai sitten voisin kasvattaa ne teineiksi samaan aikaan kuin inkerinkin ja sisällyttää ne silti perijäkilpaan? tai, en sisällytä niitä ollenkaan mutta laitan kuitenkin kuvia, minkä näköisiä veitikoita niistä tuli. kommentoi ja vaikuta - se vaihtoehto joka saa suurimman kannatuksen, voittaa.