Hei vain ja kuten näette, ensimmäisen sukupolven vetäjä jälleen vauhdissa, kun tämä meinasi jumahtaa paikalleen. Mutta toivon mukaan tähän nyt saataisin puhallettua lisää elämää. Itse yritän saada tämän sukupolven värkättyä vaikka pää kainalossa, jos on pakko. Ainoastaan koneen leviäminen voi pysäyttää minut.

Mutta edetäänpä sitten itse tarinaan, olkaa niin hyvät. Älkäätten unohtako kommentoida. :)

*****

Nimi: Liina Mäntyniemi

Tavoite: Mammona

Lisätavoite: Noppa arpoi kakkostavoitteeksi perhetavoitteen

Luonne: 7-7-9-1-1

Mieltymykset: Lihavuus & työttömyys

Inhokit: Uimapuvut

Elämäntoive: On omistaa 5 huippuluokan yritystä

*****

Oi jospa vain olisin tiennyt millaiseksi elämäni muuttuu, en olisi ikinä toivonut voittavani, mutta paha sitä on enää muuttaakaan, joten kerron kuinka tähän sotkuun jouduin.

Arpaonni tai onnettomuus, miten vain haluatte sen ajatella, suosi siis lopulta minua ja sain kouraani mainitun rahasumman, sekä matkaliput. Innoissani minä pakkasin tärkeimmät tavarani ja suuntasin kohti lentokenttää, josta minun oli määrä lentää uuteen kotiini.

Minua jännitti niin, että oli vaikea pysyä aloillaan, siksi en kai huomannut ensimmäisiä hienovaraisia merkkejä siitä, että kaikki ei ollutkaan aivan kohdallaan. Oletin vain, että oli tavanomainen ruuhka, sillä ihmisiä laukkuineen tuntui olevan kaikkialla ja minun oli hieman hankala edetä. No täytyi sitten pyydellä anteeksi ja väistellä ja lopulta onnistuin pääsemään oikealle terminaalille ja sieltä pienen odotuksen jälkeen koneeseen.

Matka sujui ongelmitta ja tuntui, ettei siihen kovin kauaa mennytkään, kun lentoemännät ilmoittivat määränpään lähestyvän ja kehottivat valmistautumaan laskuun.

Katselin ikkunasta maisemia ja lähestyvä lentokenttä näytti siltä kuin pitikin ja kaikki muukin näytti normaalilta. Viimein kone laskeutui kiitoradalle ja rullasi kohti terminaalia, jonne laskea matkustajat.

Tunsin, että jännitys kasvoi kasvamistaan ja mietin, kuinka kauan voisin sitä kestää ja toivoin, että kaikki menisi hyvin. Minulle oli sanottu, että perhe, jonka pitäisi huolehtia minusta, olisi vastassa ja olin saanut valokuvankin heistä, jotta tietäisin paremmin minkä näköisten ihmisten luo minun olisi mentävä. Minut nyt oli helppo erottaa muista, sillä olin erilainen ja omasin vihreän ihon, toisin kuin muut.

***

Astelin toisten ihmisten perässä pitkin käytävää, josta pääsi terminaaliin ja siitä tulliin. Tähän asti kaikki oli sujunut niin kuin pitääkin, mutta tullissa minut pysäytettiin ja tutkittiin.

Ajattelin, että se oli vain rutiinitarkastus ja annoin sen tapahtua, sillä en tietenkään halunnut ongelmia.

”Odottakaa tässä”, virkailija sanoi, kun lopulta oli saanut matkatavarani ja taskuni tutkittua ja todettua, ettei minulla ollut mitään ylimääräistä mukanani.

Nyökkäsin ja jäin hämmentyneenä katsomaan virkailijaa, sillä oletin, että kaikki olisi pitänyt olla kunnossa, kun mitään luvatonta ei kerran löytynyt. Niin sitten odotin ja odotin, kunnes virkailija lopulta saapui mukanaan muutama sotilas.

En ymmärtänyt miksi sotilaat olivat mukana, joten olin vain paikallani ja odotin mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Toinen sotilaista harppasi luokseni ja nappasi minua käsivarresta kiinni, toisen tarkastellessani passiani.

”Hei, mitä tämä oikein on?” Kysyin närkästyneenä, mutta en silti ruvennut kiskomaan itseäni irti sotilaan otteesta, sillä arvelin sillä vain pahentavani tilannettani.

”Te olette neiti Liina Mäntyniemi, ikä 15 vuotta ja opiskelija?” Toinen sotilas kysyi ja katsahti minuun.

”Kyllä”, vastasin ja ihmettelin, miksi hän moisia kysyi, kun se kaikki löytyi passistani, ”miksi te sitä kysyitte?” Kysyin, sillä minua alkoi hieman pelottaa ja ärsyttää tämä tilanne.

”Olen pahoillani, mutta en voi kertoa”, sotilas sanoi kohteliaaseen sävyyn ja kääntyi toverinsa puoleen, ”tämä on okei ja saa mennä”, hän sanoi.

Halusin vielä kysellä, mutta koska sotilaat näyttivät siltä, etteivät vastaisi kumminkaan, olin vaiti. Otin matkatavarani ja suuntasin kulkuni eteenpäin. Kun pääsin lopulta tullin toiselle puolelle, jäin hämmentyneenä katselemaan ympärilleni, sillä kaikkialle minne katsoin, tuntui olevan enemmän sotilaita, kuin matkustajia.

Yritin etsiä katseellani ihmisiä, joiden kanssa minun olisi pitänyt olla, mutta heitä ei näkynyt. Vain sotilaita, joista yksi saapui luokseni, jolloin käytin tilaisuuden hyväksi ja päätin jututtaa häntä.

”Mitä on tekeillä?” Kysyin häneltä.

”En valitettavasti voi kertoa”, sotilas sanoi pahoitellen, ”noudatan vain ohjeita”, hän lisäsi ja ohjasi minut ulos ovista ja bussille.

”Niin mutta”, aloitin, kun hän vaiensi minut.

”Asia selitetään sinulle kyllä”, sotilas sanoi ja häipyi takaisin sisälle.

Astelin bussiin kysymysten pyöriessä päässäni ja aavistelin, etten tainnutkaan päästä sen perheen luo, jonne minun oli alun perin tarkoitus mennä. Istuin siis vapaalle paikalle, sylissäni vain ne tavarat, jotka olin saanut pitää, sillä bussin ovella ollut sotilas oli käskenyt jättämään isommat matkatavarat ulos.

Olin ajatuksissani ja hätkähdin rajusti, kun jokin jysähti voimalla päin bussia. Yritin katsoa ikkunasta, mutta bussin ovella ollut sotilas harppoi luokseni ja kiskoi minut kauemmaksi ikkunasta.

”Pysy kaukana ikkunasta”, sotilas komensi ja karjui sitten kuskille, ”pistä ovi kiinni ja häivytään täältä!”

”Mutta matkustajat”, kuski aloitti.

”Tee niin kuin käskin!” Sotilas ärähti ja suuntasi bussin etuosaan puolijuoksua.

Kuski nyökkäsi, kun ei saanut sanaa suustaan ja ehti juuri ja juuri vetää oven kiinni, kun jokin tömähti ovea vasten.

Kuski kirosi kovaan ääneen ja painoi tallan pohjaan, sotilaan osoittaessa kiväärillään kohti ovea.

Näin, että hän oli valmiina ampumaan, jos oli pakko. Kun bussi oli tarpeeksi kaukana lentokentästä ja ajoi sen verran reipasta vauhtia, ettei mikään voisi saada sitä kiinni, sotilas nosti kiväärin olalleen ja kääntyi meitä päin.

”En tiedä ehdittekö te nähdä mikä yritti päästä bussiin, mutta siinä on kuitenkin syy siihen, miksi toimimme niin kuin toimimme”, sotilas aloitti, ”teidät viedään nyt karanteenialueelle, josta teidän ei ole lupa poistua, sillä kuten näitte ei ulkona ole nyt turvallista liikkua”, hän jatkoi.

”Mitä sitten on tekeillä?” minä kysyin hämmentyneenä, sillä en ollut ehtinyt nähdä sitä mikä oli törmännyt ensin bussin kylkeen ja sitten oveen.

”Se kerrotaan teille sitten määränpäässä, jossa teille tehdään vielä erikseen lääkärin tarkastus, sillä alueesta vastaava taho haluaa varmistaa, ettei yhtäkään saastunutta henkilöä pääse sisälle tai koko pelastusoperaatio on ollut turhaa” sotilas vastasi.

”Hyvä on”, sanoin ja mietin, mitä tästä vielä seuraa.

***

Matka sujui joutuisasti, sillä tie oli bussia lukuun ottamatta tyhjä, vain toinen takaisinpäin vievä kaista näytti olevan tukossa ja arvasin, ettei kyse ollut tavanomaisesta ruuhkasta.

Meidän vietiin suureen aidatun alueen luo, mutta sisälle meitä ei vielä päästetty, vaan meidät vietiin suurelle tarkoin aidatulle ja valvottuun tiilirakennukseen, joka toimi väliaikaisena lääkärikeskuksena. Siellä meille tehtiin lääkärintarkastus, jossa meidän tarkastettiin päästä varpaisiin ja lisäksi otettiin verikoekin.

Tutkimusten jälkeen, meille annettiin uudet vaatteet ja ohjattiin aidatulle alueelle. Alue oli lohduton ja karu. Oli kuin olisin tullut suurelle asuntoautoalueelle, sillä kaikkialla oli asuntoautoja tai vaunuja ja niiden välissä näkyi roskia ja pyykkinaruja, mikä kieli siitä, että osa oli ollut täällä jo kauemmin.

Minut johdatettiin yhdelle rähjäiselle asuntovaunulle ja sanottiin, että saisin asua siinä, mutta että alueelta ei ollut lupa poistua tai jos poistui, niin takaisin ei enää ollut tulemista vaan piti pysyä poissa, jos ei haluaisi luoteja nahkaansa. Öisinkään ei ollut lupa liikkua ulkona, vaan piti olla sisätiloissa. Sekin turvallisuussyistä.

Siinä minä sitten seisoin karulla pihamaalla, ränsistyneen asuntovaunun edessä. Pihalla ei kasvanut niin mitään ja minä mietin, pystyisinkö yhtään mitään kasvattamaankaan, sillä ilmanalakin vaikutti aika kuivalta ja kylmältä.

Vasta kun katsoin ympärilleni ja näin alueen toisella puolella jotain, joka ehkä joskus oli ollut kaupunki, ymmärsin kuinka vakavasta asiasta oli kyse. Kaivelin laukustani, jonka ilokseni olin saanut pitää, kännykkäni ja näppäilin äidin numeron. Odotin ja odotin, mutta sieltä ei vastattu.

Kävin läpi kaikki muutkin perheestäni ja lopulta myös seurustelukumppanini, jonka olin joutunut jättämään taakseni, mutten saanut heitäkään kiinni. En tiennyt mitä tehdä. Minä vain katselin lohduttomana ränsistynyttä rakennelmaa, joka tulisi olemaan kotini, kunnes karanteeni olisi ohi ja voisin mennä yliopistolle.