No niin, tässä tulee jo toinen osa ja sen verran paljastan, että mulla on pari muutakin osaa jo valmiina ja pistä tulemaan, jahka ennätän. Pahoittelut kuvien vähyydestä ja tekstin paljoudesta. Unohdin ottaa kuvia, anteeksi. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan pelästytä teitä.

***

Aika kului ja sain asiat järjestykseen ja opin nopeasti itselleni tarpeellisia taitoja, varsinkin kun jouduin asumaan yksin, eikä kaupunkiinkaan ollut meneminen, jos ei halunnut joutua zombin ruuaksi.

Tosiaan yksi ystävällinen sotilas valisti minua hieman ja kertoi asioiden oikean laidan, ennen kuin päästi tutustumaan uuteen asumukseeni. Sain tietää, että jokin aseteollisuuteen suunniteltu uusi ase oli lopulta epäonnistunut ja päästänyt valloilleen helvetin ja siksi alue oli sotatilassa ja ihmiset liikkumiskiellossa. Siis ne ihmiset, jotka vielä olivat ihmisiä, eivätkä muuttuneet hirvittäviksi zombeiksi, joita autioituneen kaupungin raunioilla tätä nykyä vaelsi.

Siinä oli minullekin kylliksi syytä pysytellä visusti turva-alueella, vaikka se tiesikin sitä, ettei minulla juurikaan ollut mahdollisuuksia tavata ikäisiäni nuorukaisia. Kieltämättä pari miespuoleista sotilasta oli näyttänyt ihan kivoilta, mutta olivat minulle hieman liiankin vanhoja, joten päätin etteivät he ole minua varten.

Niin minä sitten tein kaikkeni saadakseni oloni mukavaksi ja pärjäsin lopulta oikein hyvin pienessä ruosteisessa purkissani, vaikka rahaa ei ollut nimeksikään. Olin tosin joutunut luopumaan monesta asiasta, jotka ennen olivat olleet minulle itsestään selvyyksiä ja totesin että hyvinhän tämä menee näinkin.

Koti-ikäväkin vaivasi aika ajoin, mutta kun keskityin itseni kouluttamiseen ja paikallisella koululla käymiseen, ei sekään tuntunut niin kovin ylitsepääsemättömältä.

Alue oli hieman rauhatonta, vaikka toistaiseksi minun pienellä tontilla ei ollut käynyt kuin postinkantaja ja jotain satunnaisia ohikulkijoita. Kuulin kyllä koulussa, että parilla naapuritontilla oli käynyt murtovarkaita ja siitä pelästyneenä asensin itselleni jonkinlaisen hälytysjärjestelmän ja toivoin, että se karkottaisi ei toivotut vieraat pois minun vähäisen omaisuuteni kimpusta.

No tämä ei kyllä kovin paljoa auttanut, vaan eräänä yönä heräsin siihen, kun hälyttimeni alkoi ulista korvia viiltävästi. Olin saanut ei toivottuja vieraita. En edes ehtinyt suunnata puhelimelle, jollaisen me myös olimme saaneet, kun kuulin auton äänen ulkoa.

Pysyttelin siis hiljaa makuuhuoneessani ja kuuntelin miten askelet lähestyivät, ovi avattiin ja sitten alkoi kuulua kovaa meteliä. Siinä vaiheessa uskaltauduin ulos makuuhuoneestani, vain huomatakseni virkapukuisen poliisin käsikähmässä murtovarkaan kanssa.

Tuota tappelua kesti vain vähän aikaa ja murtovaras jäi kakkoseksi kokeneelle poliisille, joka raudoitti tämän ja raijasi pihalla olevaan autoonsa. Poliisi kävi vielä juttelemassa minulle ja varmistamassa, että olin kunnossa, kun eihän hän tiennyt oliko voro ehtinyt jo tehdä jotain tuona pienenä hetkenä.

Vakuutin olevani kunnossa ja poliisi hävisi, vieden varkaan mennessään. Olikohan kyseessä se sama, joka oli muidenkin tonteilla käynyt pyörimässä, ajattelin sulkiessani oven ja vetäytyessäni takaisin vuoteeseen.

Uni ei ottanut ihan heti tullakseen, eikä ihme sillä veressäni taisi yhä kiertää adrenaliinia tuon äskeisen jäljiltä, vaikkei minun edes ollut tarvinnut tapella. Mutta tunsin oloni kuitenkin turvalliseksi, sillä rikollinen oli sentään jäänyt kiinni ja viety nyt telkien taakse, eikä voisi tulla enää häiritsemään rauhaani.

En antanut tuon yöllisen episodin häiritä itseäni, vaan jatkoin elämääni. Minä opin paljon sellaista, joka olisi voinut jäädä oppimatta jos olisin vielä elellyt kotona muiden kanssa ja tavallaan iloitsin, sillä uuden oppiminen oli hyvä ja edisti osaamistani myös koulussani, josta sain hyvän päättötodistuksen ja kaksi stipendiä.

Lisäksi myös karanteeni alkoi hellittää, sillä tähän ihmisiä vaivaavaan zombi epidemiaan oli keksitty viimeinkin hoito, joka myös auttoi jälleen ilmestyvän lehden mukaan jopa osaa zombeiksi muuttuneita simejä.

Karanteenin poistuminen tarkoitti lisää liikkumavapautta ja mahdollisuuksia tutustua uusiin simeihin, mikä teki minut hyvin iloiseksi. En tosin ajatellut juuri nyt muita simejä, vaan suuntasi hyvän todistuksen ja stipendien avustuksella yliopistolle, josta sain paikan yhteen pikkuiseen opiskelija asuntoon.

****

Jos elämä pienessä peltipurkissa, omalla tontilla olikin ollut tylsää, niin yliopistolla se ei sitä ollut. Aina oli jotain tekeillä ja joillakin tuntui olevan ihan elämäntehtävänä toisten häiritseminen, kun nämä opiskelivat. Varsinkin viuhahtajia tuntui riittävän.

Samalla totesin, että kunhan saisin aikaa opiskeluiltani, voisin katsoa, josko näiden sekopäiden joukosta löytyisi joku vähemmän sekopäinen mies, jonka kanssa seurustella ja ehkä jatkaa elämää yliopiston jälkeenkin.

Niin sitten kävin aina välillä ulkona, kun aikaa sattui jäämään opiskeluilta vähän enemmän. En tosin löytänyt noista paikoista oikein ketään varteenotettavaa ehdokasta, vaikka joitain ystäviä sainkin.

Lopulta törmäsin vahingossa elämäni ihastukseen. Hän taisi olla jotain niitä salaseuran poikia. Itseäni ei kyllä salaseura pahemmin kiinnostanut, mutta hän vaikutti mukavalta ja fiksulta nuorelta mieheltä.

Nimi: Ethelbert Wardyworth (nimi johtuu kaiketi siitä, että en muistanut ottaa keskiaika nimihommelia pois käytöstä)

Horoskooppi: Oinas

Luonnepisteet: 7-4-1-8-5

Mieltymykset: Hajuvesi + tekninen lahjakkuus

Inhokki: Urheilullinen

Tavoite: Mammona

Elämäntoive: Ammattina rikollisnero

****

Hänen esittäytymistään en unohda koskaan, sillä hänellä on aika erikoinen, joskin kiva nimi.

”Nimeni on Ethelbert”, hän esittäytyi.

”Anteeksi mikä?” Kysyin, enkä ollut uskoa korviani, sillä en ollut vielä koskaan ennen kuullutkaan moisesta nimestä.

”Ethelbert”, nuorukainen toisti ja lisäsi nopeasti perään, ”voit kuitenkin sanoa minua Bertiksi.”

”Okei, Bert”, minä sanoin ja hymyilin helpottuneena, sillä hetken jo luulin, että hän haluaa itseään kutsuttavan koko nimellään, ”minä olen Liina”, esittelin itseni ja hymyilin.

Ja siitä se sitten lähti.

****

No niin tässä tän kertainen pätkänen. Älkäähän unhoittako kommentoida...