hei taas :) kiitos ihanista kommenteistanne, arvostan niistä jokaista suunnattomasti ♥ toivottavasti pidätte tästä osasta yhtä lailla!

- - - - - - - -

Sunnuntaipäivänä Aatos kohtasi yllätyksen, kun hän lounasta valmistaessaan huomasi Amandan ovensa ulkopuolella. Hän seurasi katseellaan, kuinka tyttö tuli ovelle, kohotti nyrkkinsä koputtaakseen ja yhtäkkiä kääntyikin kannoillaan ja jatkoi matkaansa. Uteliaisuuttaan Aatos ei tahtonut päästää tyttöä menemään, joten avasi keittiön ikkunan. Amanda vavahti ikkunan aukaisun ääneen ja juurtui paikoilleen.
“Amanda? Mitä sinä täällä teet?”
Amanda kohtasi Aatoksen katseen, ja tämän huulilta pääsi vaivaantunut nauru. “Niinpä! Hassu juttu… Poikkesin vain tätä kautta ja, no, niin.”
Aatos hymyili kohteliaasti Amandan tuulesta temmatulle selitykselle. “Maistuisiko mauton valmisruoka?”
“Mikä ettei”, Amanda vastasi ja hymyili takaisin.



Juteltuaan hetken niitä näitä, ei Amandalla kestänyt kauaakaan ottaa puheeksi tulonsa syy. “Kuule, minulla on niin huono omatunto siitä, että jätin sinut sillä tavalla ystäväni hoidettavaksi. Se oli vastuutonta.”
“Ei se mitään”, Aatos sanoi rehellisenä. Hän tuijotti hetken valkoisen puupöydän pintaa. “Mainitsiko Jane muuten minusta mitään…?”
Amanda laski haarukkansa huolellisesti kertakäyttöastian päälle ja katsoi Aatosta kulmiaan kohottaen. “Voi Aatos. Ethän mennyt ihastumaan Janeen?”
Kysymys yllätti Aatoksen täysin. Hän nojautui kiinni tuoliinsa ja antoi katseensa vaellella ulos ikkunasta. “Ehkä… saatoin…”, takelteli Aatos. Hän katsahti Amandaan, jolla oli kädet puuskassa. “Haluaisitko vähän kehua minua hänelle?”
Amanda pudisti päätään, mutta hymyili. “No, olen kai sen verran sinulle velkaa.”



Amandan tuella Aatos uskaltautui seuraavana päivänä soittamaan Janelle.
“Haloo?” Janen ääni kuulosti Aatoksen korvaan sulokkaalta, vaikka siitä paistoi väsymys läpi.
“Hei, Aatos tässä. Haluaisitko, tuota, nähdä tänään?”
Jane ei hetkeen sanonut mitään, mutta kysyi sitten ihmeissään: “Pyydätkö minua treffeille?”
“En!” Aatos henkäisi puhelimeen. “Tai siis, ei meidän tarvitse antaa sille leimaa.”
Kuului hymähdys. “No, mikä ettei. Nähdään tunnin päästä rannalla - ja älä myöhästy!”
Linja hiljeni, ja helpotuksesta huokaisten Aatos asetti puhelimen paikoilleen. Hän nojautui viereiseen seinään ja antoi itsensä valua sitä alas leveästi hymyillen.



Vaikka Aatos ei ollutkaan kokonaan ihminen, oli hän silti saanut kiusakseen monia inhimillisiä piirteitä. Yksi ärsyttävimmästä päästä olivat jatkuvat finnit. Hänellä noita likapaiseita tuntui pukkaavan ulos joka ihohuokosesta, eivätkä ne tuntuneet lähtevän millään kemikaaleilla. Hän oli jopa tuhlannut pieniä hilujaan uusiin vaatteisiin, mutta kuka ne huomaisi valtavien finnien ohella!
Aatos irvisti peilikuvalleen. Tekivätkö kaikki treffit hänestä sellaisen hermoraunion? Paitsi etteivät nämä olleet treffit. Ehkä.



Saapuessaan tasan tunnin kuluttua puhelusta rannalle, rupesi Aatosta hymyilyttämään. Juuri samaan aikaan vastakkaisesta suunnasta käveli kohti Jane, joka hymyili vähintäänkin yhtä huvittuneesti sattumalle. Aatos psyykkasi nopeasti itseään viimeisen kerran: nyt ei saanut jäätyä. Älä jäädy, Aatos.
“Hei, Jane.” He vaihtoivat kiusallisen ilmavan halauksen. “Näytätpä sinä hyvältä.”
Jane naurahti hyväntahtoisesti. “Ja minulla on samat vaatteet kuin eilenkin. Sinä sen sijaan - vau! Olet panostanut ihan kunnolla”, hän ihaili.
Jos Aatos olisi kyennyt punastumaan, niin olisi sillä hetkellä varmasti käynyt. Hän rykäisi ja ehdotti päivällistä rannan ravintolassa. Jane suostui.




Päivällinen sujui huomattavasti paremmin kuin Aatos oli osannut odottaa. Heillä oli todella hauskaa ja he häiritsivät muita ruokailijoita jatkuvalla naureskelullaan. Saipa Aatos ujutettua sekaan pientä viatonta flirttiäkin - vitsailtuaan ensin Janelle heidän edellisestä tapaamisestaan ja sen kiusallisesta tunnelmasta, lähetti Aatos tytölle leikkimielisen lentosuukon. Nauraen Jane otti lentosuukon vastaan ja lähetti toisen takaisin. Aatoksen sydän oli pakahtua.



Päivällisen päätteeksi Aatos ja Jane halasivat pitkään.
“Kiitos Aatos. Minulla ei ole ollut näin hauskaa aikoihin! Otetaan joskus uusiksi, jooko?”
“Totta kai. Et pääse näin helpolla minusta eroon”, Aatos lupasi. Janea nauratti.



Sinä iltana Aatos sai tarjouksen josta ei voinut kieltäytyä. Hänen pomonsa soitti ja tarjosi pysyvää virkaa paremmalla palkalla sitä vastaan, että Aatos luopuisi lukiosta. Aatos ei epäröinyt hetkeäkään sanoessaan kyllä. Aatos tiesi, että valinta tarkoitti sitä, ettei hän voisi ikinä suorittaa haaveilemaansa yliopistotutkintoa, mutta asiat eivät käyneet niin yksinkertaisesti. Sillä hetkellä hänellä ei olisi ollut edes varaa lisäopiskeluihin.

*



Talvi oli tullut. Aatos katsoi ulos ikkunasta ja näki ensimmäisen kerran elämässään lunta. Hän ihastui sen tuomaan valoisuuteen ja siihen, miten kauniilta kaikki näytti. Jopa hänen surkea rötiskönsä sai uudenlaista hehkua. Hän koki äkisti kovaa tarvetta nähdä Janea ja jakaa talven ilot hänen kanssaan.



Jane tuli mielellään paikalle. Aatos otti aina yhtä hurmaavaa neitoa käsistä kiinni, mikä sai Janen naurahtamaan varautuneesti. Käsiään hän ei kuitenkaan pois vetänyt.
“Kiitos, että tulit.”
“Pikku juttu.”



He istuivat pitkät pätkät vain jutellen, ja Aatos tunsi lähentyvänsä Janea jatkuvasti. Hän tunsi pienen kipinän heidän välillään ja oli varma, että Jane tunsi sen myös. Pitäessään nuorta naista lähellään oli yhteys selvä. Hän rakasti vaaleaverikön tuntua lähellään, ja hän tunsi rakastuvansa hiljalleen myös naiseen itseensä.
Vaan jos hän ei olisi ollut niin omien tunteidensa sokaisema, olisi hän saattanut nähdä jotain huolestuttavaa Janen harmaanpuhuvissa silmissä.



Hän sai kuitenkin pian tuta kantapään kautta miten kävi ahneille. Aatos oli varma, että oli aika. Hän oli varma, että oli se hetki, jolloin hän voisi saada Janelta ensisuudelmansa. Tilanne oli täydellinen: vastasatanut lumi oli maassa, kaunis tyttö, hiljainen hetki. Hän kumartui kohti Janea hymyillen rakastuneesti, ja kun Aatos yritti ottaa kiinni Janen käsivarresta, nainen kääntyikin pois.
Aatos jäi tuijottamaan Janea hölmistyneesti, tajuamatta lainkaan miksi tämä tekisi sellaista. Hän tunsi nopeasti hakkaavan sydämensä liikkeen hidastuvan, tahmaantuvan, pysähtyvän.



Aatoksen katse valui lattiaan, jolle koko hänen itsetuntonsa oli sirpaloitunut posliiniastian tavoin. Miksi? Miksei mikään voinut Aatoksen elämässä mennä niin kuin piti? Miksi nuori poika tallottiin aina maahan yhä uudelleen ja uudelleen, juuri kun hän oli kohottautunut uudelleen täyteen mittaansa?
“Voi ei”, Jane kuiskasi. Hän itsekään ei ollut tajunnut, miten paljon torjutuksi tuleminen Aatosta satuttaisi. Ja viimeiseksi hän halusi poikaa satuttaa.



“Aatos…”
Vastahakoisesti poika kohotti katseensa lattiasta ja huomasi Janen tulleen hyvin lähelle. Hän vei käden rintakehälleen kokeillakseen oliko hänellä vielä pulssia. Valitettavasti sydän hakkasi jälleen normaaliin tahtiinsa.
“Aatos, sano jotain”, Jane pyysi. Hänen hammastahnansa haju tunkeutui syvälle Aatoksen nenään, eikä alienpoika sanonut sanaakaan.
“En pysty tähän Aatos, en vielä. Ole kiltti ja yritä ymmärtää. En pysty.”
Jane jäi paikoilleen, odottaen kuulevansa edes jonkinlaisen vastauksen Aatokselta. Kun sitä ei kuitenkaan tullut, veti tyttö ulkovaatteensa ääneti päälleen ja raotti pojan asunnon ovea. Hän liimasi katseensa oveen edessään. Puhuessaan, oli hänen äänensä etäinen ja loukkaantunut: “Älä yritä soittaa.”

*



Aatos yritti unohtaa. Aatos halusi unohtaa. Hän teki töitä ja eli kuten ennenkin, mutta hänen takaraivossaan oli aina mielikuva Janen kasvoista, vaaleasta hipiästä. Kun hän pyyhki tasoa, hän ajatteli Janea.



Kun hän heräsi kesken yötä painajaisistaan, hän ajatteli Janea. Se oli kuin tauti, musta pilvi hänen päänsä yläpuolella. Hän tahtoi itkeä, hän tahtoi tuntea jotain muutakin kuin mieltä lamaannuttavaa tyhjyyttä. Mutta mitään ei tapahtunut. Puhelin ei enää soinut. Amandakaan ei enää käynyt.



Työntekokaan ei maistunut enää samalta kuin ennen. Hetken mielijohteesta Aatos soitti työpaikalleen ja ilmoitti eroavansa. Hän yritti päästä takaisin opiskelemaan, mutta edes Tyhmälä ei huolinut häntä takaisin. Niinpä Aatos päätyi siihen ainoaan hänelle soveltuvaan työpaikkaan, jonka lehdestä löysi, eli pelisuunnitteluun. Se tarkoitti nihkeää palkkaa ja pitkiä työmatkoja naapurisaarelle, mutta valinnanvaraa ei ollut. Olisikin.



Mutta ei maailma ollut hänelle täysin kääntänyt selkäänsä. Joku huomasi Aatoksen olemassaolon ja välitti. Ei Aatos muistanut miestä nähneensä ikinä aikaisemmin, ja siksi miehen odottamaton tupsahtaminen hänen tontilleen kummastutti. Jokainen sim oli varmasti elämänsä aikana kuullut velhoista, ja niin oli Aatoskin, mutta ei hän niiden olemassaoloon ollut silti uskonut. Ja silti sellainen siinä vain seisoi. Luuta kädessä, katse arvioiden pyyhkien läpi Aatoksen asuinsijan.



Hölmistyneenä Aatos riensi vieraan luokse ja tervehti.
“Iltaa, herra. Tarvitsetteko apua? Eksyittekö kenties?”
Velho kallisti päätään kysyvästi vasemmalle. “Miksi olisin eksynyt? Nämä nykypäivän luudat - niissä on GPS. En eksyisi vaikka yrittäisin.”
Aatos rypisti otsaansa ja pohti ääneen: “Tunnemmeko siis jostain?”
“Emme entuudestaan”, velho kertoi, “mutta minä tiedän sinut. Kaiken sinusta, oikeastaan, Aatos. Tiedän milloin ja missä päädyit tähän maailmaan ja tiedän miksi tulit Koivusatamaan. Tiedän miksi ihosi on vihreä ja miksi aamuisin kärsit pahanhajuisesta hengityksestä. Ne tiedot tosin on kerännyt kotikaupunkisi velhot ja noidat, mutta meillä on oikein toimiva tietoverkosto.”
“Selvästi”, Aatos mutisi, häkeltyen jatkuvasti enemmän.
“Ja tiedän, että pahuus on valtaamassa Koivusataman ja minä olen liian vanha sitä estääkseni.” Vanhuksen kasvot synkkenivät heti. Harmaanmustissa silmissä oli pysähdyttävä surun hehku. “Siksi, Aatos, tarvitsen jatkajan.”
Aatos naurahti hermostuneesti. “Kuule, tämä on ensimmäinen kerta kun edes näen taikasauvan. Ei minusta ole velhoksi, ei tässä ulottuvuudessa!”
“Sinä tulet oppimaan. Joskus elämässä on vain hypättävä kohti tuntematonta. Miten voi koskaan saada haluamansa jos ei ole valmis uhraamaan jotain sen puolesta?”
Aatos puri huultaan miettien. “Olenko yhä itseni muutoksen jälkeenkin?”
“Tietenkin olet.”
Hetken oli hiljaista. “Voi luoja, tulen niin katumaan tätä myöhemmin… Hyvä on. Tehdään se.”



Vanha velho ei jäänyt odottamaan Aatosta muuttamaan mieltään. Hän peruutti pojasta taemmas, kohotti sauvaansa ja mutisi miltei kuulumattomalla äänellä ihmeellisellä kielellä jotakin. Sauvan himmeä hehku ryhtyi kasvamaan laajenevan tähden tavoin, ja kun syntynyt valopallo alkoi hehkumaan ja rätisemään, velho heilautti sauvaansa. Aatos ei ehtinyt erottamaan ilmassa kiitävää loistoa ennen kuin se osui häneen, ja Aatos kavahti.



Pojan valtasi omituinen tunne, alkaen sydämestä ja leviten valtimoiden kautta koko hänen vartaloonsa aina sormenpäihin asti. Tuntui, kuin jokainen hän kehonsa solu olisi jakautunut tismalleen samaan aikaan, kuinka hän olisi alkanut laajenemaan, kehittymään.
“Mitä tämä on?” Aatos henkäisi kiehtoutuneena. Hänen silmänsäkin tuntuivat suurenevan, imevän ennätystahtiin valoa itseensä. Hän näki lyhyen hetken verran kaiken niin kauniina ja koskemattomana, että se tuntui unelta.



Aatos ehkä näytti samalta, mutta hän tunsi itsensä tuoreeksi ja uudeksi kuin vastakylvetty kasvimaa. Hän oli samasta ulkonäöstä huolimatta eri ihminen kuin ennen. Hän oli parempi.